Juhannuskesä

Pekka Isaksson

On juhannuskesä. Kevät on varttunut nuoreksi kesäksi. Luonnon hento vihreys on muuttunut kirkkaammaksi, mutta ei vielä tummaksi vihreydeksi, jossa viipyy metsän viileys. Vielä on kuukausi niihin suruisiin päiviin, jolloin kesän lehti kääntyy. Silti monesta tuntuu, että kesä on ohi, kun juhannus on juhlittu. Minullakin on sellaisen peripessimistin vika, enkä ole ainoa meidän perheessä.

Mutta nyt on juhannuskesä. Sitä piti lähteä katsomaan tänä aamuna vielä tavallista aikaisemmin. Jalat veivät itsestään kuin vanha hevoskopukka ensin Hiidenvuolteelle ja sitten Ahtialanjärvelle lintujen aamutoimia katselemaan ja aamulauluja kuuntelemaan. Kuten odottaa sopi, häärivät lokit päällimmäisinä, ties minkä lajiperäisen lintu-ADHD:n riivaamina ja kovaäänisimpinä. Virtain kampus Ahtialanjärven etelärannalla oli aamun ja kesän hiljentämä ja sadat lokit olivat vallanneet koulurakennuksen katon.

Monta oli muutakin lajia. Hyvin olivat edustettuina nykivin, arvokkain liikkein uivat silkkiuikkujen herrasväet, joita alueella pesii useita pareja.  Yhdellä parilla oli mukana  poikanen. Sukeltaminen alkoi sujua, vaikka veden alle pääseminen vaati pientä räpiköimistä. Joutsenia ei tällä kerralla näkynyt, telkkiä ja sinisorsia sitäkin enemmän. Kun ei ollut kiikaria mukana, oli minun turha edes yrittää tunnistaa kauempana, lähellä järven keskellä olevaa saarta ja pikkuluotoja uiskentelevia.

Ahtialanjärveltä kiersin osittain Birgitan polun reittiä Kuokkalankoskille. Jo oli ensimmäinen kalamies liikkeellä, mutta hänen toimiaan en jäänyt seuraamaan: tietäähän nuo. Pientareilta ja niityiltä minulle nyökkivät kukat ruohovarsiaan taivutellen. Kukkivia pensaita ja puita ei reitille satu monta lajia nyt, kun pihlajan kukinta on ohi ja tuomikin kukkii enää vain varjoisimmissa paikoissa. Pihojen syreenit kyllä ovat kukassa, samoin juhannusruusut. Parissa pihapiiristä vaeltajaa tervehti  jokin suomalainen perinnelaji, ehkä mökinruusu yksinkertaisine kukkineen.

On häpeä tunnustaa, että en tunne kuin osan kukkivista lajeistakaan, vaikka aika monta tunnistan luonnonhistorian ja biologian opettajani Alli Heikkisen monen kymmenen vuoden takaisen tiukan opeuksen ansiosta. Siitä olen varma, että lajeja on enemmän kuin riittävästi vaativankin juhannustaian tekemiseen. Kyllä niitä riittäisi neidoille pielusten alle aseteltaviksi niin, että voisi uneksia tulevasta sulhasesta.  Kukkia on, mutta onko neitoja?

Hyvää juhannuskesää!