Pekka Isaksson
Kuu on korkealla ja miltei rikinkeltainen, kun käännyn pihasta kotikadulle, ja vielä kanavanrannastakin sen näkee loistavan kerrostalojen kattojen tasalla. Pian se haalistuu. Kylän keskustassa sitä joutuu jo etsimään. Aurinko on noussut ja sammuttaa sen.
Tiet ovat hiljaiset. Tietysti näin aamulla, mutta niin ne ovat nyt päivisinkin. Kun kävelin kanavanrantaa, näin Tampereentiellä kaksi henkilöautoa menevän Tampereelle päin. Vastaan tulee tien toisella puolella nuori mies. Asento on kumara, askel hidas, mutta vakaa. Hän raahaa isoa muovikassia. Mitä siinä on? Minne hän on menossa näin varhain?
Herralankoskella ei ole kalastajia. Kodan ja tulistelupaikan käyttö on kielletty samalla tavalla kuin Birgitan vaellusreitin grillikatosten ja nuotiopaikkojen käyttö. Se ei haittaa aikaista kulkijaa, ja muutenkin kävelen tänä aamuna kyläteitä.
Herralankoskelta lähden poikkimaitse Ahtialaan. Ahtialantie on minulle oudompi reitti. Toissa talvena kävelin sen kerran läpi. Tällä kertaa tulen kylään toisesta suunnasta, pohjoisen puolelta. Täällä reitti on oikea raitti, kylätie, sorapintainen. Se lähes viistää talojen nurkkia. Yhä kuljen yksin.
Yksinäisyys loppuu, kun huomaan sivutien Ahtialanjärvelle. Olen sivumennen miettinyt, miten maakunnan kuululle lintujärvelle pääsee maitse. Nyt maiseman täyttävät äänet, lokkien viiltävät huudot ylimpinä. Ahtialan rannan uimapaikalla ei ole liikettä. Lintukansa on muilla rannoilla ja järven keskellä luodoilla ja matalalla ruohikkosaarella.
Ahtialan uimarannasta ja nuotiopaikasta huolehtii kylätoimikunta. Se kertoo ilmoitustaululla, että puukatoksen klapit ovat kyläläisille. Muut voivat käyttää tulistelupaikkaa, jos on omat puut ja paikka jää siivoon kuntoon. Kesällä tulemme tänne, jos virustartunnat ovat silloin ohi.
Ahtialantie kaartelee kylän ja peltojen keskellä, kunnes yhtyy Valkeakoskentiehen. Sieltä avautuu parempi näkymä lintujen pesimä- ja ruokailupaikoille. Lukion rantaan on tullut pieni hanhiparvi lepäämään muuttomatkalla pohjoiseen. Se on kait sama, jonka tapasin vuolteella viime syksynä. Toivotan niille hyvää matkaa ja mukavaa kesää.
Lokeille minulle ei ole mitään asiaa, eivätkä ne minua kuuntelisi. Ne pitävät omaa messuaan luodoilla. Lähempänä uiskentelee telkkäpari. Muistutan itseäni, että seuraavalla kerralla minun pitää ottaa mukaan kiikarit. Ne minulla ovat hyvät, neuvostoaikaiset laivastokiikarit. Raskaahkot tosin.
Kun lähden järveltä, solahdan jälleen yksinäiseen rauhaani. Annan sen jatkua.
Hieno aamu tunnelma. Ajattelin tästä lähtien linkittää blogisi Kävelypässien FB sivulle, poikkeustilan muistoksi. Jospa se saisi useamman pässin liittymään mukaan Facebookiin. Ehkä voitaisiin tehdä sivuista jopa julkiset 😉
Kiitoksia, Aarno! Pannaan harkintaan.
Pekka Isaksson
Oltiinpa mekin päiväkävelyllä ja kokemus ei ollut noin auvoinen. Tämä kuuluisa Rantaraitti, siis Länsimetron jälkeen, oli kuin olis Mannerheimintiellä vetänyt ruuhka-aikaan. Siinä ei sielu levännyt, kun piti väistellä nopeita pyöräilijöita, eivät voi edes kelloa kilistää kun on niin kiire. Porkkalan sillalla oli onkijat ottamassa särkiä pois ja taas takaisin nakkelemassa. Kyllä täytyy metsäpoluillemennä seuraavaksi, jotta voi turvallisesti ulkoilla koiran kanssa. Tulihan kuitenkin raitista ilmaa keuhkoihin ja tuuli vuodatti silmät puhtaaksi.
Onpa harmillista. Täällä on vielä tilaa hengittää ja oikoa hartioitaan!
T. Pekka Isaksson