Pyhäaamu Hiidenvuolteella

Pekka Isaksson

Aurinko on noussut puoli tuntia sitten. Kun lähdin kotoa, se valaisi vain korkeimpien talojen katot, puiden latvat ja Pyhän Birgitan kirkon tornin.  Kun käännyin Uittorantaan, se alkoi jo valaista Hiidenvuolteen etelärantaa, sen omakotitaloja ja juuri valmistunutta kartanonkeltaista puukerrostaloa. Siellä ei näy vielä liikettä. Taloissa asuu enimmäkseen keski-ikäisiä pareja ja lapsiperheitä. Siellä nukutaan yhä.

Luontokin vasta hieroo silmiään. Yöllä on ollut kymmenen astetta pakkasta, ja Hiidenvuolteen lahdelmaan on syntynyt uusi riitekansi.  Se risahtelee. Muuten on oudon hiljaista. Keskiväylä ja virtava sillanalusta ovat sulat.

Muistan, että hiisi tarkoitti muinaisille suomalaisille pyhää lehtoa ja myöhemmin yleensä pyhää paikkaa. Kristinusko muutti hiiden pahaksi henkiolennoksi. En perusta siitä. Tunnen pyhäaamun rauhan pyhällä vuolteella. Voi sen kirjoittaa erilleenkin: pyhän aamun.

Mietin, mitä miettinen. Tämän kummallisen kevään tuloa ja sen aikana mutta ei sen myötä tulleita uusia huolia. Lähelläni on monta ihmistä – osa heistä fyysisesti etäällä – jotka kuuluvat riskiryhmiin, kuka mistäkin syystä. Kuten on varmasti meistä miltei jokaisella, ja itsekin meistä moni on pelkän ikänsä vuoksi riskiryhmäläinen.

Tapani mukaan olen lähtenyt kuuden aikaan aamulenkille, joka parhaimmillaan kestää pari tuntia. Niin olen tehnyt aika ajoin vuosikymmeniä, tänä keväänä ja etenkin viime viikkoina lähes joka päivä. Jos en lähde, olen alamaissa koko päivän. 

Kiertelen lenkeillä lähiympäristön jalankulkuväyliä ja maanteiden pientareita. Nykyään ne ovat arkenakin miltei autiot lukuun ottamatta hiljalleen tihenevää työmatkaliikennettä. Jalankulkijoita ja pyöräilijöitä on ollut vähän sitten toissa torstain, jolloin hallitus piti ensimmäisen tiedotustilaisuutensa koronasta.

Uittorannasta nousen sillalle. Ahtialanjärven ja vuolteen yhtymäkohdassa ui joutsenpariskunta. Se on tullut kolme–neljä viikkoa sitten. Muita kesäasukkaita ei kuululle lintujärvellä kuulosta vielä tulleen. Kun palaan käytyäni kääntymässä Vaihmalanhovilla, on pariskunta siirtynyt Hiidenvuolteen puolelle.

Kotona vilkaisen Ylen nettiuutiset. Siellä on italialaisen lääkärin haastattelu. Hän työskentelee Bergamon kaupungin sairaalassa alueella, jota koronavirus on runnellut pahiten. Edellisenä iltana on tv-uutisissa näytetty, kuinka armeijan kuorma-autot ovat käyneet hakemassa kaupungista tautiin menehtyneiden ruumiita tuhkattavaksi muualla. Kaupungin oma krematorio ei ehdi tehdä sitä.

Bergamossa ja sen sairaalassa on ollut hirveä tilanne jo kuukauden. Haastateltu, sydänkirurgi Caterina Simon  kertoo, että jopa sairaalan 2 000 lääkäristä ja hoitajasta 700 on karanteenissa tai saanut virustartunnan.

Kaikille Italian ulkopuolella Simonilla on yksi viesti.

– Virus on tappava. Ainoa tapa, jolla voimme pysäyttää sen, on pestä käsiä, pysyä kotona ja olla tapaamatta ketään.

Yleensä olen aika ymmärtäväinen mies, mutta niitä ikätovereitani en ole ymmärtänyt, jotka uhoilevat yksityisesti ja, mikä pahempaa, julkisesti että heidän liikkumisiaan eivät hallitus tai lapset määräile. En sen puoleen ole ymmärtänyt niitä nuorempiakaan, jotka tämän kaiken keskellä pitävät after ski- tai muita bileitä kapakoissa ja kodeissa.

Minä toivon, että saan viettää vielä monta rauhallista pyhäaamun hetkeä Hiidenvuolteella, ja että saan viettää ne niin, että läheisilläni lähellä ja kaukana ei ole mitään hätää.