Pekka Isaksson
Veneeni ei ole kaunein suomalainen puuvene, jonka tiedän, mutta kaunotar on sekin, uuttera ja luotettava kumppani.
Suomalaisia pidetään syystä metsäkansana. Olemme myös venekansa. Kun Suomeen tuli 1970-luvun loppupuolella Vietnamista niin sanottuja venepakolaisia, he tulivat ihan oikeaan paikkaan. Täällä he kohtasivat oikean venekansan. Toisin ei voisi ollakaan, sillä Suomi on maailman kärkisijoilla sisävesien ja saaristoisten merenrannikkojen suhteellisessa määrässä pinta-alasta. Jokia on kaikkialla.
Joet, järvenselät ja rannikkovedet ovat vanhastaan olleet mainioita liikenneväyliä. Kesällä vene on ollut ehdoton kulkuväline. Veneitä edelsivät varhaisina aikoina monenlaiset kopukat eli lautat ja sitten yhdestä rungosta koverretut ruuhet. Kehityslinjan seuraava vaihe oli haapio. Kun siihen lisättiin lautalaidat, oli syntynyt veneen esimuoto.
Nykyään veneitä lasketaan Suomessa olevan runsaat 1,1, miljoonaa. Niistä puolet kulkee moottorilla, loput purjeilla ja soutamalla. Vaikka soutuveneiden määrä on pienentynyt, niitä lienee edelleen noin neljännes kaikista veneistä. Kaikki suomalaiset – niin kantasuomalaiset kuin maahanmuuttajatkin – mahtuvat, jos ei sentään yhteiseen veneeseen, niin samaan aikaan näihin miljoonaan veneeseen. Rannalle jää vain se yksi Jorma Eton henkiin kirjoittama suomalainen, joka sieltä huhuilee kaveriaan vastarannalta.
Soutuvene on ollut niin tärkeä suomalaisille, että esi-isämme ovat kehittäneet omat mallinsa eri vesistöihin. Yleensä mainitaan savolaisveneet, Päijänne-vene (hämäläinen ja/tai keskisuomalainen) sekä meriveneet. Savolaisen tuntevat varmaan kaikki veneiden kanssa tekemisissä olevat: se on matalalaitainen ja sivuprofiililtaan jyrkähkön kaareva. Puuveneenä se on kelpo vene. Sen maineen ovat pilanneet kiikkerät muovi- ja lasikuituversiot, jotka luistavat helposti alta ja joilla on miltei mahdoton säilyttää suunta pienessäkin sivuaallokossa.
Hämäläinen vene on toista maata, tai siis vettä. Se on korkealaitaisempi ja profiililtaan hieman kulmikas. Se on tarkoitettu ottamaan vastaan suurten selkien aallokon. Jos savolainen vene ketteränä vastaa hyväpuheista luojaansa, toistaa hämäläinen vene tekijänsä harvapuheista jämäkkyyttä – jos haluaa leikkiä vanhoilla mielikuvilla suomalaisista heimoista.
Emmehän sitä tee, kunhan vielä sivumennen mainitsen, että merivene on sisämaan sisariaan leveäryntäisempi. Sen kokan sivuprofiili on kaarevampi kuin hämäläisveneen. Se on hyvämuotoinen ja -runkoinen myötäämään loivia meriaaltoja mutta ei kavahda korkeampikaan. Se on työteliäs ja vakaa, kuten rannikkosaariston ankarissa oloissa kuuluukin olla. Minähän sen tiedän, sillä veneeni on tätä mallia.
Se ei ole kaikkein kaunein venemalli, jonka tunnen ja jonka mielelläni olisin hankkinut, kun soutuvenekuume iski vuosituhannen vaihteessa. Kaunein kaunotarten joukossa on peräpohjalainen jokivene. Se on pitkä, sulava ja herkkäliikkeinen. Vieras saattaa pitää sitä ulkonäön vuoksi epävakaana ja oikuttelevana, mutta se on uskomattoman vakaa ja helposti totteleva. Sen parhaita puolia on helppo sauvottavuus suurten jokien pitkissä koskissa. On ilo katsoa, kuinka se nousee taitajan käsissä ylävirtaan.
Sellainen taitaja oli isoisäni Paulus, joka eli pitkän elämänsä Muonionjoen varressa Pajalassa. Hän oli soutanut, huovannut ja sauvonut väylällä puoli vuosisataa jo ennen kuin minä tutustuin häneen ensimmäisen kerran 1950-luvun puolivälissä. Siitä minulla on vain häilähtävä muisto: soukka musta vene, yhtä solakka mies seisomassa keulassa ja kultaisena välähtävä verkko.
Myöhemmin olen kuullut, että isoisä, farfar, vei minut silloin ensimmäisen kerran veneellä Alisen Kihlankijoen suulle heittoverkkokalaan. Saaliista en muista mitään, mutta mies, vene ja verkko pohjolan iltavalossa ovat piirtyneet muistiini. Kun olin alun toisella kymmenellä, farfar opetti minut sauvomaan. Taitoa en ole sen koommin tarvinnut, mutta tiedänpä, kuinka riemukasta on nousta ylös vuolaasti virtaavia nivoja ja koskenpoikasia.
Jos olisin asunut väylänvarressa, olisin hankkinut sellaisen veneen ja hyvänä pitänyt. En asunut ja niinpä silloin Rovaniemellä asunut venemestari Seppo Väinönheimo teki minulle vuonna 2002 Perämeri-mallisen pienehkön meriveneen, viisimetrisen. Väinönheimo muuten oli siihen aikaan jo erikoistunut jokiveneisiin.
Vene on ollut luotettava, suuntansa ja rotinsa säilyttävä kumppani niin Näsijärvellä kuin Suomenlahdella, niin Sukevanjärvellä kuin Hiidenvuolteellakin. Ja ymmärtänyt ensi-ihastukseni Peräpohjolan ylpeään ja herkkään kaunottareen, ihastuksen joka on enää hiipuva kaiku kaukaisesta nuoruudesta. Vene ja minä vanhenemme yhdessä, käymme kalassa ja ihastelemme näitä järvimaisemia aamuauringon lupauksessa, keskipäivän täyttymyksessä ja illan raukeudessa.
Hyvä kun kirjoitit venepakolaisista
Heistä yksi, Hue Vo toimii Sonkajärven K-kauppiaana. Kauppa on Marjapaikka. Toivon sinun tutustuvan häneen. Hän on todella sympaattinen, ja ilmeisesti ainut maahanmuuttajataustainen K- kauppias. Itse olen punapakolaisten jälkeläinen. Isäni ja ukkini pakenivat Savoon, karattuaan Viipurin punavankileiriltä 1918. Siksi olen savolainen ja savolainen puuvene on se, jolla aloitin muikun pyynnin 6-vuotiaana kotijärvelläni Luomasella.
Palasin 14 vuotta sitten kotijärvelleni
44 pääkaupunkiseuden vuoden jälkeen. Ja muikun pyynti jatkuu…..
Pekka Isakson kirjoitti asiaa. Suomalaiset, karjalaiset ja saamelaiset ovat olleet venekansaa jo tuhansia vuosia. Suomi, Karjala ja Uralin länsipuolinen alue on Euroopan sisä-vesistörikkainta aluetta. Laatokka on Euroopan suurin järvi, Ääninen toiseksi suurin ja Saimaa pääsee neljänneksi.
Millä veneillä vesillä sitten kuljettiin? Mitkä ovat meidän vanhimmat perinnealukset?
Meidän vanhimmat vesillä liikkumisen perinteet liittyvät tuohikanootteihin ja nahkaveneisiin. Näillä liikkuivat meidän esi-isät, jotka harjoittivat metsästystä ja kalastusta jo 10 000 vuotta sitten.
Paljon myöhemmin tulivat aluksina kuvaan yhdestä puusta koverretut ja levitetyt haapiot. Lautaveneet, limilaitaiset, tulivat vasta viikinkien mukana.
Näistä koivuntuohella päällystetyistä veneistä, karjalaisittain tuohine veneh, ei ole jäänyt paljon muistoja jäljelle. Juvalla on löydetty aikoinaan yhden tuohiveneen jännökset. Kalliopiirrokset kertovat näistä aluksista. Parhaat todisteet tuohikanooteista ovat melalöydöt, joita on tehty ympäri Suomea ja Lappia ja Karjalaa. Kevyitä kanootteja voitiin meloa kevytrakenteisilla meloilla, aivan kuten nykyään kanooteilla on laita.
Viimeiksi Pohjoismaissa tuohikanootteja rakensivat kirjoitetun tiedon mukaan saamelaiset Ruotsin Lapissa noin 200 vuotta sitten. Eikä tarvitse mennä kuin 500 vuotta ajassa takaisin päin kun koko Pohjoisen Euraasian havumetsävyöhykkeen eli taigan ylitse, Itämereltä Ohotan mereen ja Amurille, kulki katkeamaton tuohikanoottien vyöhyke. Kaikki taigan alkuperäiset kansat asuivat jokien varrella ja rakensivat koivuntuohisia kanootteja.
Vahimmat melat löytyy Äänisjoen varrelta, Nizhne Veretistä 8700 vuoden takaa. Nuorempia ja parempikuntoisia löytyy kymmenittäin Suomen kamaralta, kivikaudesta keski-aikaan.
Nahkaveneet, tai rimoista ja oksista solmitun rungon päälle pingoitetusta nahkasta tehdyt veneet, ovat myös vanhaa kalustoa. Niiden rakentelu perustui alun perin tuohikanoottiin ja sen punottuun runkoon, mutta päällisenä käytettiin hylkeen, peuran tai hirven nahkaa. Siperiassa löytyi 1920-luvulla Jenisei joen varrelta heimoja, jotka päällystivät kanoottinsa joko koivun tuohella tai peuran nahalla, riippuen mitä oli tarjolla. Kanootin malli ja rakennustapa oli sama kummassakin.
Nahkaveneet ovat olleet yleisiä Itämeren ja Vienanmeren rannikoilla, ja pitkin Pohjoista jäämeren rannikkoa aina Beringin salmelle. Parhaiten tunnetaan Siperian eskimoiden ja koriakkien nahkaveneet, mutta ne ovat olleet yleisiä myös suomalaisten ja saamelaisten kansojen käytössä. Tiisteenjoen haarasta, Lapuanjoelta, on löytynyt 1920-luvulla nahkaveneen jäännökset, jotka ovat ainoat lajissaan Euroopassa. Hylkeennahalla päällystetyt ’kesi-veneet’ tunnetaan myös Saimaalta, Laatokalta ja Suomenlahdelta. Yllättäen paras todistus tästä tulee Kalevalan runojen toisinnoista, joissa ainakin viidellä paikkakunnalla on laulettu Väinämöisesta hylkeennahkaisessa veneessä. Toisissa lauluissa on taas rakennettu näitä kesi-aluksia. Kesälahden Hummovaarassa itse Elias Lönnroth kirjasi v 1828 ylös Pietari Kainulaisen runon ’Hylkeen synty’.
Haluatko lukea lisää meidän vanhimmista veneperinteistä, tuohi- ja nahkakanooteista? Se on mahdollista kun hankit viime vuonna ilmestyneen kirjan:
Harri Luukkanen – William Fitzhugh
The bark canoes and skin boats of northern Eurasia
Smithsonian Books, 2020
Kirjan löytää Helsingistä Akateemisen kirjakaupan hyllystä. Sen saa myös Akateemisen nettikirjakaupasta. Tai Amazon kaupan kautta.
Harri Luukkanen