Viime torstaina (13.10.) syntyi tyttären pojalle poika. Hän näki päivänvalon toisella paikkakunnalla, joten sain tiedon puhelimen välittämällä kuvalla ja viestillä. Pienokainen on minulle neljännen polven edustaja. Olin varannut taloyhtiön pyykkituvan pestäkseni pyykkiä, mutta nyt vaatteiden pesu jäi sivuseikaksi.
Jo keväällä olin kirpputorilta löytänyt kirjan Ajatuksia äideistä, isistä ja lapsista. Siinä on runoja ja ajatelmia sekä herkkiä Venny Soldan-Brofeldtin piirroksia. Luin testejä uudelleen. Emouden kokemus valtasi mielen.
Ihmiselämän syntyminen on lahja. Tuossa pienokaisessa todentuvat elämän ihmeet, jotka ovat ihmistaitoja suurempia. Yksi ihminen ei voi uutta elämää saada aikaan, vaan tarvitaan yhteistyötä. Lapsen syntymä osoittaa konkreettisesti meille, että elämän säilymisen edellytys on vastavuoroisen yhteisen hyvän ymmärtäminen naisen ja miehen kesken – ja yleisimminkin.
Lisäksi tuo pienokainen ei tulisi toimeen päivääkään ilman hänen puolestaan työskentelemisen halua ja voimaa. Luonto ohjaa meitä myös kokemaan sen syvästi ja voimakkaasti. Olemme valmiit siihen avuttoman lapsen vierellä ja näemme elämäämme aukenevan uuden antamisen ulottuvuuden. Se on pyhitettyä antamisen rikkautta.
Näin kävi minulle, joka olen isomummi ja asun kaukana. En voi nyt mennä pienokaisen luo. Silti voin toteuttaa auttamisen ja antamisen mieltä yleisemmällä tasolla. Voin jakaa pyhän kokemukseni teidän toisten eläkeläisten kanssa. Teilläkin on muistissa omia kokemuksianne, kertokaa niistä tuttaville tai kirjoittakaa tähän blogiin jatkoa omasta antamisestanne. Se on tärkeää, koska elämän varrella kyky nähdä toisten puolesta työskentelyn mielekkyys ja rikkaus tahtoo painua pimentoon.
Meillä 1940-luvulla tai sitä aikaisemmin syntyneillä on eräitä kokemuksia, joita on välttämätöntä jakaa seuraaville sukupolville. Nimittäin sodan käynnin kauhut ja tuskat. Nuoremmat pelaavat tietokoneillaan ampumispelejä huolettomasti, koska se on vain mielikuvitusta. Mutta samalla heille muodostuu muistikuvia siitä, ettei väkivallan käytöllä ole kielteisiä seurauksia.
Tänä päivänä ulkopolitiikkaa hoidetaan väkivaltaisilla keinoilla Ukrainassa ja Syyriassa ja monessa muussa maassa. Pohjoismaatkin ovat luopumassa rauhanomaisten ratkaisujen käytöstä ja lähtemässä mukaan Yhdysvaltojen ja Venäjän keskinäiseen kilpailuun. Kertokaa omakohtaisista kokemuksistanne nuoremmille sukupolville ja auttakaa heitä ymmärtämään väkivallan mielettömyys sekä maan sisällä että koko maailmassa. Jokaisen ihmisen henki on elämän ihmeen ja hoitajien suuren uutteruuden takana. Se on arvokas.
Helena Anhava on kirjoittanut erään runon lopuksi: ”Joka kerta kun poika syntyi
minä ajattelin: sodalle en sitä anna,
minä vaikka piilotan sen.”
– Leena Niskanen