Veljeni Antti

Heimo Seppänen

Minä ja Antti synnyimme isovanhempieni kodissa, Hyödynvaarassa. Asuinrakennus oli vanha, tuohikattoinen. Kesäisin sammaloitunut katto oli paikoin vihreä. Tätejä meillä oli neljä ja setiä kaksi, isovanhemmat, isä ja äiti. Kaksitoistahenkinen perhe. Minä olin puolitoista vuotta Anttia vanhempi. Se oli kolmekymmentälukua.

Antti oli peräänantamaton mies jo pienenä. Kun oli aika lopettaa äidinmaidon imeminen, siihen hän ei suostunut. Kun kerran taas tuli kovat imemishalut ja sitä ei enää hänelle suotu, nosti Antti kovan metelin. Silloin isoäiti haki tervapurkin ja voiteli äidin nännit tervalla. Siitä Antti oli todella vihainen. Mutta siihen päättyi myös imemiset. Se oli kertavieroitus.

Lelut olivat yksinkertaisia, enimmäkseen puupalikoita. Minä kyhäilin jonkinmoista rakennelmaa ja Antti apurina sähläsi ja tuhosi minun työni. Suutuin ja purasin hampaani jäljet hänen käsivarteensa. Tietysti siitä nousi parku ja minä sain nuhteita. Kun se vielä toistui, isä todella suuttui minulle ja uhkasi repiä hohtimilla kaikki hampaat suustani. En uskaltanut enää purra Anttia.

Vuonna 1935 perheemme muutti omaan kotiin, jonka lähellä oli metsää. Me pojat aloimme tekemään metsätöitä. Kirves ja saha olalle ja pieniä kuusia kaatamaan. Isältä saimme moitteita. Ei eläviä puita saa hakata, mutta emme olisi malttaneet. Oli keksittävä muita harrastuksia. Kohtapa meitä opetettiin oikeaan työhön.

Sitten tulivat sota-ajat. Muukalaiset vyöryivät kotiseudullemme. Oli nopeasti lähdettävä korpitietä länttä kohti. Sota tuhosi niin meidän kuin isovanhempienkin kodit. Palattuamme evakosta jouduimme asumaan aivan pienessä pahasessa huoneröttelössä. Siellä naapurin poikain kanssa mutapohjalammessa opeteltiin uimaan ja opittiin. Välillä riideltiin, jopa tapeltiin.

Sattuipa kerran surkuhupaisa kohtaus: Olimme riidelleet naapurin Seitin ja Kalevin kanssa. Kun Antti ja minä olimme menossa sahaamaan ja halkomaan puita, tuli Kalevi vielä riitaa haastamaan. Ja painiksihan heillä Antin kanssa meni. Setti tuli vielä veljensä puolesta Antin kimppuun. Silloin Antti sieppasi kirveen ja kohotti sen lyöntiasentoon. Ja niin naapurin pojat lähtivät karkuun.

Se oli välirauhan aikaa. Uitiin, melskattiin, rakenneltiin havumajoja ja tehtiin oikeita töitä.

Maailmalla riehuvista sodista kuultiin puhuttavan. Mutta emme vielä tienneet, että uudet tuulet jo keinuttelivat maailman maininkeja ja ne mainingit tulivat raskaina pauhaamaan kotiseutumme ylle. Oli vielä kerran lähdettävä. Se tapahtui vasta sodan loppuvaiheessa. Tammikuussa 1943 äitimme kuoli ja meitä jäi viisi lasta isovanhempien hoivaan. Isä oli sodassa. Minä olin 11-vuotias ja muut Anttia nuorempia.

Sota-ajanlapsilta, monelta jäi koulut kesken. Mutta Antilta ja minulta ne eivät jääneet, sillä emme koskaan päässeet koulunkäyntiä aloittamaan. Mutta eipä meidän tarvinnut olla arestissakaan. Olemme itseopiskelijoita.

Antti oli minua etevämpi remonttimies jo lapsena. Sota-ajan polkupyörät olivat huonokuntoisia. Ruvettiin korjaamaan. Vioittunut osa oli niin lujassa, että minä jätin työn kesken. Mutta Antti ei hellittänyt. Olin istumassa pirtin penkillä, kun Antti toi irrottamansa osan silmieni eteen ja sanoi: ”Se on miehen heikkoutta, että se ei siitä irtoa.” Sain vuorostani Antilta aikamoisen ”puraisun”. Harmitti.

Antti oli kolmetoistavuotias, kun tiemme erosivat. Antti jäi kotipitäjään. Minä läksin maailmalle. Antti oli monen alan ammattimies. Toiset tekevät mitä osaavat, mutta Antti teki, mitä tahtoi.