Pekka Isaksson
Yritän lukemisissani pysytellä ajan hermolla, mutta jatkuvasti huomaan tipahtaneeni roikkumaan sen liepeestä. Vasta nyt sain luetuksi valkovenäläisen kirjailijan Svetlana Aleksijevitšin romaanin Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia. Kirja ilmestyi Tammen kustantamana suomeksi jo viime vuonna. Alkuperäisteos on vuodelta 2013.
Kun kirjoittaja sai pari vuotta myöhemmin Nobelin kirjallisuuspalkinnon, kirja oli yksi palkitsemisen vahvimmista perusteluista, eikä suotta. Kun lukee tätä järkälettä, oivaltaa kohta pitelevänsä käsissään klassikkoa. Niinpä ei lopulta ole väliä, myöhästyykö sen lukemisessa vuoden tai pari. Klassikon arvo säilyy vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.
Kirja on mahtava sekä kooltaan että sisällöltään: 700 sivua kymmenien kertojien kertomuksia. Niiden yhteinen tähystysikkuna on perestroikasta alkanut tai siihen päättynyt Neuvostoliiton romahtaminen. Siitä tähystysikkunasta avautuu näkymä julmaan ja jumaloituun neuvostoaikaan ja sen jälkeisen Venäjän sekavaan lähihistoriaan. Vielä enemmän: siitä avautuu näköala neuvostoihmisten ja venäläisten elämään.
Kirja on dokumenttiromaani, tai voi sitä nimittään Aleksijevitšin itsensä tapaan myös yhteisöromaaniksi. Sen taustalla on varmasti paljon enemmän haastatteluja, aikalaishistoriaan perehtymistä ja kanssaihmisten tarkkaa kuuntelemista kuin tarinat suoraan paljastavat. Ääneen pääsevät niin ikivanhat ja ikiuskovaiset bolshevikit kuin kapitalismin ihailijat ja uuden politiikan toteuttajat, niin Gorbatshovin ihailijat kuin hänen vihollisensa, niin vankileirien saariston viimeiset elossa olevat asukkaat kuin Neuvostoliiton romahtaessa nuoruuttaan tai lapsuuttaan eläneet varhaisaikuiset.
Olen huomannut joissakin kirjan arvioissa korostettavan, kuinka se paljastaa neuvostokummunismin julmuuden ja olojen karmeuden. Sen se tekee, mutta tekee se paljon muutakin. Se on surumielinen hyvästijättö ajalle, jonka johtavia aatteita oli usko yhteisöllisyyteen ja keskinäiseen auttamiseen. Eikä ainoastaan aate, vaan myös elävä käytäntö.
Neuvostoihminen, homo sovieticus, ei kirjan kertomuksien valossa ollut vain sellainen olio, jonka tapaamme termiä ivallisessa merkityksessä käyttäneillä toisinajattelijoilla. Hän ei ollut fiktio, saavuttamaton neuvostopedagogiikan unelma ja neuvostopropagandan valhekuva, saati irvikuva. Eikä hän ollut vain tai ehkä ei edes leimallisesti fanaatikko. joka uhrasi itsensä ja ilmiannoillaan jopa vanhempansa. Hän oli myös työteliäs, hyvää elämää tavoitteleva tolkun ihminen.
Elämä edes kommunalkoissa, yhteisöasunnoissa, ei kertomuksissa ole pelkkää ahtautta, ahdinkoa, riitaa, epäsopua ja kavaluutta, Se oli myös reilua toveruutta ja iltaisia istuntoja samovaarin, votkapullon, suolakurkkujen ja savusillin äärellä keskustelemassa kirjallisuudesta – myös maanalaisesta kirjallisuudesta (samizdatista), teatterista, musiikista ja elämästä.
Suuri osa Aleksijevitšin myötäkertojista ja hän itsekin on ollut omien sanojensa mukaan vakaita neuvostoihmisiä, jotka uskoivat rakentavansa suurta maata, siis suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa. Käsitys ei ollut tuulesta temmattu, vaikka Neuvostoliiton murtuminen tapahtui yllättävän helposti. Maa oli suuressa isänmaallisessa sodassa lyönyt natsi-Saksan ja sen sotilaat olivat nostaneet punalipun Berliinin valtiopäivätalon ylle. Sen kosmonautti, Juri Gagarin, oli ensimmäisenä ihmisenä kiertänyt avaruudessa maapallon. Sen johtavaa aatetta, omansalaistaan marxismin muotoa eli marxismi-leninismiä seuraili parhaimmillaan kolmasosa maapallon ihmisistä. Sen jääkiekkojoukkue, punakone, voitti maailmanmestaruuden kerran toisensa perään.
Sekä elämä Neuvostoliitossa että sen romahdus merkitsivät monenlaisia tragedioita. Tutumpia meille, jotka olemme lukeneet Aleksandr Solzenytsiniä, Aino Kuusista, Arvo Poika Tuomista, Arthur Koestleria, Wolfgang Leonhardia, Kommunismin mustaa kirjaa, ovat murhenäytelmät Neuvostoliitossa.
Myös Aleksijevitš kertoo noista tragedioista, mutta niiden rinnalla uusista, romahduksessa syntyneistä. Yksille se oli valtava aatteellinen järkytys, useimmille taloudellinen katastrofi, kun niukalta, mutta sittenkin vakaalta elämältä sortui perusta. Monille tragedia paljastui myöhemmin, kun Jeltsinin ja Jegor Gaidarin ja muiden libofiilien (vanhakantaisten haukkumasana talousliberalismin markkinamiehille) lupaukset vapaudesta ja vapaan markkinatalouden autuudesta osoittautuivat täysin katteettomiksi.
Kirjassa on useita kertojia, jota surevat ja katuvat osallistumistaan jopa vanhakantaisten vallankaappauksen, putschin, torjumiseen syksyllä 1991 ja ”punaisen duuman” kapinoinnin kukistamiseen vuonna 1993. Vaikka mittasuhteet ovat aivan toisenlaiset, johtivat uudetkin tragediat itsemurhiin ja murhaavaan väkivaltaan muun muassa kansallisuuksien välisissä suhteissa.
Kirja ei auta ymmärtämään, miksi Neuvostoliitto romahti, eikä sen ole tarkoituskaan tehdä niin. Svetlana Aleksijevitsisin suuruus kirjailijana on siinä, että hän ei kerro Neuvostoliiton vaan neuvostoihmisen romahduksesta. Näin se auttaa hieman paremmin ymmärtämään nyky-Venäjää, jossa kymmenet miljoonat ihmiset kokevat olevansa second handia, kirpputorikamaa.