Christine Apell
Äitini syntyi lokakuun 6. päivänä 1914. Hän oli hyvin pieni keskostyttö. Eikä suostunut juoman tissistä äidinmaitoa. Niinpä lääkäri sanoi, ettei hän tule näkemään ensimmäistä joulua.
Äitini syntyi kalastajaperheeseen, joka oli täysin ruotsinkielinen, siis suomenruotsalaisia. Heillä oli 10 060 neliömetrin tontti Lauttasaaressa. Äidinisän äiti eli pamu keksi hyödyntää pikkukalaa, josta teki kalalientä äidille juotavaksi. Pikku hiljaa äitini alkoi voimistua ja selvitä heikosta alusta huolimatta. Joulun jälkeen uskallettiin pitää hänelle ristiäiset. Hän sai nimekseen Vieno Alice Johansson.
Pikku Vieno olikin oikein reipas ja iloinen tyttö. Hän pärjäsi hyvin koulussa. Koulumatka meni moottoripyörällä kulkien, mutta sillä ei saanut ajaa kuin 40 kilometriä tunnissa. Hänen suvullaan oli sukurasitteena leukemia eli verisyöpä. Äidilläni ei ollut leukemiaa, mutta välillä hemoglobiini meni tosi huonoksi.
Jossain vaiheessa vähän yli 10-vuotaiaana Vieno meni sukulaisiin piikomaan Turkuun. Siellä oli kauppiasperhe, joka sain ensimmäisen lapsen ja vähän päästä tuli toinenkin. Vieno hoiti heti alusta alkaen vauvaa. Kauppiaan rouvalta sai mennä hakemaan apua, jos tarvitsi.
Vieno pärjäsi ihan hienosti Turussa, mutta tuli kova koti-ikävä, ja hän palasi Helsinkiin. Äidin vanhemmat veivät kalaa Viroon ja toivat pirtua Suomeen. Niinpä äitikin oli kuljetusporukassa mukana. Alussa porukassa mukana, mutta myöhemmin ihan yksinään.
Moottoriveneellä vietiin tosiaan maustekalaa tynnyreillä ja tuotiin pirtua takaisin. Pirtukanisterit pystyttiin pudottamaan veneen pohjan läpi mereen. Ne oli jotenkin merkattu niin, että ne pystyi löytämään ja hakemaan pois. Poliisit kyllä yrittivät saada pirtuntuojia kiinni, mutta kyllä nämä onnistuivat hoitamaan homman niin, etteivät jääneet kiinni.
Oli siinä varmaan sitäkin, että äidin setä omisti sen Lauttasaaren paikan, ja siellä oli kaikki suvun lapset yhdessä. He olivat siellä yhdessä ja auttoivat setää ja tätiä.
Äitini oli hyvin pidetty ja sosiaalinen ihminen. Aina valmis auttamaan, jos joku apua tarvitsi.
Äiti tapasi isän Helsingissä. Meitä lapsia oli kaikkiaan 10 kappaletta. Minä oli kaikista nuorin. Koska meitä lapsia oli niin paljon, opimme pienestä pitäen auttamaan keittiötöissä kykyjemme mukaan. Ollessani 5-vuotias äitini lähti kodin ulkopuolelle töihin rakennukselle. Minä kuljin äidin mukana. Silloin ei ollut lastentarhoja. Niinpä minä olin ruokalanpitäjän rouvan kanssa, kun äiti teki töitä.
Äitini oli viimeisen vuoden dementikkojen hoivakodissa. Hän nukkui pois 90-vuotiaana. Minulla ja äidilläni oli todella hyvät välit. Äitini ei sairastanut dementiaa, mutta kun hän kaatui ja oikea käsi meni kipsiin, hän ei pärjännyt yksin kotona. Sitten sydän oli vaivannut vauvasta alkaen ja äitini oli sitä mieltä, ettei hän lähde enää mihinkään sydänleikkaukseen.
Hoitokodissa oli sellainen juhlatila, missä minä pidin äitini 90-vuotissyntymäpäivät. Juhlaväkeä riitti koko päiväksi nuoruuden ystävättärestä, lähiomaisista ja tuttavista Korson Eläkeläisten jäseniin asti.
Äitini eli pitkän ja monipuolisen elämän. Hän kuoli vuonna 2004, kun oli syntymäpäivät juhlittu!