Topi Berg
Kiitos Pekka oivasta mummotarinasta!
Minun mummoni Aino Lydia oli suuren Seppälän kartanon tytär Längelmäeltä. Se, miksi minusta ei koskaan tullut kartanon herraa, johtuu mummoni isästä. Eräänä aamuna hän palasi Tampereelta kotiin ja ilmoitti perheelleen: Meillä ei ole enää tätä kartanoa eikä myöskään sitä kivitaloa Tampereella. Hävisin ne viime yönä kortilla.
Tämä tapahtui joskus 1800-luvun lopulla. En tiedä mummoni sen ajan vaiheista enempää, mutta vuosisadan vaihteessa hän päätti lähteä Amerikkaan. Hän pääsi Göteborgiin asti, mutta siellä matka tyssäsi. Lääkärintarkastuksessa todettiin, että silmissä oli jotain vikaa.
Mummo palasi Suomeen ja meni Tammisaareen. Siellä hän tapasi tulevan miehensä Uuno Oskarin, siis minun pappani. En tiedä heidän Tammisaaressa olostaan sen enempää, mutta siskoni kertoman mukaan molemmat olivat perustamassa Tammisaaren työväentaloa.
Seuraava minun tietämäni vaihe mummoni elämässä sattuu sisällissotaan ja sen jälkeisiin vuosiin. Aino Lydia ja Uuno Oskar asuivat ensin Tampereella, mutta muuttivat jossain vaiheessa Vaasaan Palosaareen, kuten äitini aina jaksoi muistuttaa. Uuno lähti merille valkoisia karkuun ja palasi olojen rauhoituttua takaisin. Perhe perusti leipomon Vaasaan. Äitini kertoman mukaan leipurit antoivat leipää ilmaiseksi köyhien lapsille mukaan luettuna Sinervon lapset. Sieltä alkoi minun äitini ja Sinervon sisarusten elinaikainen ystävyys.
Nyt täytyy edetä ajassa sotavuosiin. Isovanhempani olivat silloin talonmiehinä Mechelininkadulla. Kommunistit ja muuta vasemmistolaiset olivat vankilassa. Ohrana etsi vaarallisia papereita. Pommitusten aikaan, kun muut olivat pommisuojassa, mummoni poltti niitä talon pommisuojassa.
Asuin lapsuuteni Iivedellä, joka oli Suomen suurin sisävesisatama sen jälkeen, kun Antrea jäi rauhanteossa rajan taakse. Iisvesi oli täynnä kommunisteja. Sieltäkö se aate tarttui? (Latojan välihuomautus)
Asuimme kaukana Helsingistä, mutta kävimme joka vuosi äitini vanhempia katsomassa. Olin kuusivuotias vuonna 1946, kun istuin mummoni vieressä silloisen Suurkirkon eli nykyisen Tuomiokirkon rappusilla katselemassa TUL:n Liittojuhlamarssia. Se on varhaisin muistoni pääkaupungista.
Perheemme muutti vuonna 1956 Helsinkiin. Asuimme ensin mummon luona Agricolankadulla, kunnes meille ostettiin oma asunto Vallilasta. Mummo oli silloin jo leski. Kävin usein mummoa katsomassa ja kuuntelemassa tarinoita hänen elämästään. Tosin minulla tuppasi juoksuaika päälle, joten siskoni olivat paljon ahkerampia mummolassa kävijöitä.
Aino Lydia kuoli vuonna 1964. Elvi Sinervo puhui hänen haudallaan ja kertoi mummoni suuresta merkityksestä heidän perheelleen ja vasemmistolaisille ihmisille. Olen Elvi Sinervo -seuran perustajajäsen. Kuulun seuraan, koska haluan kunnioittaa mummoni, äitini ja Elvi Sinervon muistoa.
P.S. Mummoni oli hieno ihminen, mutta en vieläkään syö setsuuria. Sain sitä häneltä ihan tarpeeksi.