Leena Toivanen
Kävin tässä muutama viikko taaksepäin lapsuudenkotini raunioilla. Paljon ei mökistä ollut jäljellä,vain muutama nurkkakivi,uunin jäännökset ja pätkä savupiippua.Saunasta ja navetasta ei sitäkään vähää.Metsä oli peittänyt kätköönsä kaiken.
Monenlaiset muistot tulivat mieleen.Tippa silmässä muistan lapsuuteni jouluja.Lahjat olivat vaatimattomia ,mutta tarpeellisia.Oli sukkaa,kerrastoa ,tai villatakkia. Suurin osa itse tehtyä.Jouluruuat myös olivat yksinkertaisia. Oli lanttulaatikkoa ja karjalanpaisia. Lipeäkalaa inhosin niin etten ole sitä syönyt omassa kodissani.
Muistan koulutien synkän metsän halki ja susipelon. En tosin koskaan joutunut suden kanssa vastakkain.
Usein kun tulin koulusta,oli äidillä kahvipannu uuninsuussa lämpimässä.Pari voileipää lautasella odottamassa. Onneen ei tarvittu sen suurempia aineksia.
”Siellä myöskin ensikerran,lempi syttyi sydämiin”…Mutta eipä ollut tahto Herran,eikä ”päättynyt kyyneliin”…
Paremminkin ”maailma sitten vieroitti pois meidät toisistaan”…Jäin 17-vuotiaana äitini kuoltua täysin orvoksi.
Oli lähdettävä maailmalle leipäänsä tienaamaan.
Uudet tuulet alkoivat puhaltaa elämässäni.
Monenlaista mutkaa on matkan varrella ollut.Mutta kaikenkaikkiaan:Kiitos elämälle!Hyvin olet lastasi kantanut vuosikymmenten ajan!