Vanhustenhoidon kriisi – ongelmana toiminnan logiikka

Kalevi Kivistö

Esperin vanhusten hoivayksikön sulkeminen Kristiinankaupungissa käynnisti vilkkaan keskustelun, joka osoitti, että patoutunutta tuskaa on valtavasti ja se pääsi vihdoin purkautumaan. Ylekin sai lyhyessä ajassa yli 600 kuvausta omaisten ja vanhusten itsensä kokemista ongelmista.

Ongelmaa on epätoivon vimmalla tuonut vuosikausia esille muutama toimittaja, joista aivan erityisesti olen arvostanut Tiina Merikannon työtä. Siitä olemme myös omassa järjestössämme puhuneet, kirjoittaneet, kirjelmöineet ministeriölle ja päätöksentekijöille. Itsekin olen asiasta puhunut varmasti sadoissa tilaisuuksissa, käynyt kirjeenvaihtoa ministerien kanssa, joista Susanna Huovinen jopa vastasi. Ja useimmiten on aiheena ollut hoidon laadun turvaaminen ja sen edellyttämä hoitohenkilökunnan määrä.

Vanhuspalvelulaki säädettiin vuoden 2012 viimeisinä päivinä Kataisen kuuden puolueen hallituksen annettua vuosikymmeniä vaaditun esityksen eduskunnalle. Tuon lain suurin ongelma oli hoitajamitoituksen puuttuminen. Mitoitus jäi hoidon laatusuosituksen varaan ja siitä sopivat sosiaali- ja terveysministeriö ja Kuntaliitto yhdessä.

Täsmällistä, hoitajien ja hoidettavien suhdeluvulla ilmaistavaa mitoitusta vastustivat lain käsittelyvaiheessa tiukimmin hallituspuolueista kokoomus, mutta ei vain se. Vastaan oli mm. Tehy, Kuntaliitto ja monet asiantuntijatkin. Pelättiin, että minimistä tulee maksimi ja korostettiin hoitajien tarpeen määräytyvän hoidettavien kunnon mukaan.

Pontevasti mitoitusta puolusti perushoitajien järjestö Super. Myös meidän järjestömme niitä vaati ja vaatimus tuli muistaakseni myös EETU:n papereihin. Vaatimus on perusteltu: mitoitus on hoidon laadun välttämätön edellytys, välttämätön, mutta ei vielä riittävä. Henkilökunnan on oltava asianmukaisesti koulutettua, myös sijaisten, ja toimenkuvat täytyy rakentaa niin, että hoitohenkilökunnalle jää hoidettavien kohtaamiseen riittävä aika. Kikkailut toimenkuvilla ja henkilöstön osaamistasolla tinkimisellä on pystyttävä estämään.

Kristiinankaupungin esimerkki ja siitä purkautuva ongelmien vyyhti erityisesti suurimpien ketjujen ylläpitämissä laitoksissa on saanutkin päitä kääntymään. Annika Saarikko totesi eduskunnan kyselytunnilla tulleensa kannattajien rintamaan. Aikaisemmin mitoitukseen epäilevästi suhtautunut Tiina Merikantokin totesi TV:ssä tulleensa asiassa uusiin ajatuksiin samoin kuin gerontologian professori Marja Jylhä.

Hyvä niin. Seurataan nyt tarkoin, mitä asiasta välikysymyskeskustelussa ilmoitetaan.

***

Lain säätäminen ei kuitenkaan päättynyt Viattomien lasten päivään vuonna 2012. Katainen oli vaihtunut Stubbiin kesäkuussa ja vasemmistoliitto oli joutunut lähtemään hallituksesta huhtikuussa 2014, kun puolue ei hyväksynyt perusturvan leikkaamista. Pohjaltaan kaventunut hallitus esitti vuoden 2014 marraskuussa lakiesityksessä muutosta vanhuspalvelulakiin, jolla hallitus tavoitteli 300 milj. euron kustannusten hillintää vanhusten palveluissa.

Ja millä tavoin se tehtiin?

Hoitoon pääsyn perusteista poistettiin oikeus arvokkaaseen elämään. Kun hoidettavia on puoli miljoonaa ja säästö on 300 miljoonaa euroa, voi jokainen laskea, mikä oli silloisen hallituksen mielestä arvokkaan elämän hinta. Se on 600 euroa. Vaikka arvokas elämä jäi lain yleisiin tavoitteisiin, ei se enää lain mukaan vaikuttanut siinä vaiheessa, kun hoitoon pääsystä tehdään konkreettinen ratkaisu. Hallituksen esityksessä tavoitteeksi asetettiin ympärivuorokautisen hoidon kattavuuden supistaminen 10,3 %:sta 9 %:iin. Eli tarjontaa vähennetään samalla kun kysyntä kasvaa vanhusikäluokkien nopean kasvun myötä.

Sen sijaan perusteeksi jäivät lääketieteelliset syyt ja potilasturvallisuus. On tietenkin hyvä, jos lääkärin tutkimuksessa sairaaksi todettu ihminen saa tarvitsemaansa hoitoa. Mutta nopeasti lisääntyvä kaikkein ikääntyneimpien joukko kärsii yleisestä haurastumisesta, joka tekee yksin kotona elämisen riskialttiiksi. Se jos mikä vaarantaa vanhuksen turvallisuuden.

Samalla laista poistettiin kunnilta velvollisuus laatia valtuustokausittain vanhusten hoitoa koskeva suunnitelma. Kunnilta poistettiin myös velvollisuus hankkia palvelukseensa vanhusten hoidon geriatrista erityisasiantuntemusta. Kaikki tämä ”normien purkamisen” nimissä.

On selvää, että muutokset heikensivät kunnan mahdollisuutta järjestää laadukasta vanhusten hoitoa ja tehokasta valvontaa.

Ja kuin pisteenä i:n päälle Sipilän hallitus ilmoitti aloittaessaan tavoittelevansa vanhusten hoidon hoitajamitoitusta kiristämällä 70 milj. euron säästöjä. Kunnille luvattiin jalomielisesti, että ne saavat itse hakea ne toimet, joilla säästötavoite toteutetaan.

***

Hallitus on todennut, että valvonnassa luotetaan yhä enemmän omavalvontaan. Siis valvottavan itsensä tekemään valvontaan. Mitähän jääviydestä huolta kantanneet tästä tuumaavat?

Se lomake, jolla omavalvontaa suoritetaan, on kyllä monipuolinen ja yksityiskohtainen. Se voi olla yksikön johdolle hyödyllinen apu työn ohjauksessa. Mutta ulkopuolisen suorittamaa jäävitöntä, puolueetonta valvontaa ei sillä voida korvata.

Niin pääministeri kuin eräät muutkin ministerit ovat todenneet Kristiinankaupungin tapausten osoittaneen, että valvonta toimii. Tarvitaanko todella kuolemantapaus hoitovirheen seurauksena ennen kuin valvonta ja sanktiot laukeavat? Toivottavasti ei!

***

Hoitoon käytetty rahamäärä ja muut resurssit ovat tärkeitä, hoitajamitoituksen sitovaksi saaminen on tärkeää, ja valvonnan toimivuus on tärkeää.

Mutta kaikkein tärkeintä on se toimintalogiikka, jolla hoitoyksiköt toimivat. Yksityisen toiminnan laajentuessa alalla kysymys on yhä tärkeämpi.

Taloustieteessä hiljattain palkitulla väitöskirjalla tohtoroitunut Aino Silvo toteaa niin vanhusten kuin lastenkin hoidon laiminlyöntejä kommentoidessaan, että ”talousteorian valossa on kuitenkin selviä perusteita tuottaa hoivapalveluja julkisesti (tai resurssoida valvontaa paljon enemmän).”

Ja hän jatkaa: ”Miksi? Hoivatyön tuotos on vaikeasti mitattavissa, tuottavuutta vaikea parantaa investoinneilla (sama määrä käsipareja tarvitaan silti hoitamaan ne lapset ja vanhukset!) ja työn osuus kustannuksista on suuri. Voitot nyhdetään siis työstä säästämällä. Julkisella on eri kannustimet.”

Voi kysyä, sopiiko yksityinen yhtiöbisnes hoitoalalle lainkaan? Varsinkaan, kun omistajina ovat kansainväliset sijoitusyhtiöt. Kun voitot nyhdetään työstä säästämällä, kärsivät hoidettavat, vanhukset ja lapset.