Rudolf Lindblad
Otsikon väite on totisinta totta suomalaisessakin työelämässä. Toimiessani ammattiyhdistysliikkeessä jouduin tekemisiin monen pikkuhitlerin kanssa, jotka pomostelullaan tekivät alaistensa työpäivistä varsinaisia pikkuhelvettejä.
Työsopimuslain pykälien mukaan työnantaja tai hänen edustajansa ottaa ja erottaa työntekijät ja johtaa ja jakaa työt. Laki sisältää myös monia työntekijöitä mielivallalta suojaavia pykäliä, mutta vaikka lakikirjan tulee olla työpaikalla työntekijöiden vapaasti tutkittavissa, harva sitä tutkii, ymmärtää ja uskaltaa edukseen käyttää.
Tässä tulevat ammattiyhdistysliike ja luottamusmiesjärjestelmä, sekä erityisesti järjestäytymättömien työnantajien kohdalla myös työsuojelujärjestelmän asiamiehet avuksi. Vallan turmelemille pikkuhitlereille jää kuitenkin usein mahdollisuus kostaa käyttämällä sitä johto- ja jakamisoikeutta siirtääkseen epämieluisan työntekijän raskaampiin tai muuten ikävimpiin hommiin.
Paikka, jossa valta aivan erityisesti turmeli johtoasemassa olevia, oli ainakin minun siellä viisikymmentäluvulla ollessani Suomen armeijan ruotsinkielinen neljäs prikaati Tammisaaressa. Siellä henkisesti keskenkasvuisille pikkunilkeille oli annettu lähes rajaton valta niin palvelus- kuin vapaa-ajalla kiusata alaisiaan täysin järjettömillä ja joskus jopa julmilla käskyillä. Esimerkiksi alokasajalla oli kolmen kuukauden aliupseerikoulun läpikäyneillä korpraaleilla ja alikersanteilla tapana leikittää meillä Meksikon pikajunaa, jossa alokasryhmän piti junan puksutusta ja vihellystä matkien jonossa kontata tuvan sänkyjen vuoroin alta ja päältä, ns. kouluttajien huutaessa tunneliin, vuorelle, vauhtia, vauhtia ja lisää ääntä!! Toinen huvi oli villakoirien ampuminen sänkyjen alta ja niiden vieminen surumarssissa virsiä laulaen maastoon haudattaviksi. Tämä tehtiin kerran minunkin alokasaikana ns. kusiherätyksenä keskellä yötä, muka rangaistuksena siitä, että kämppä oli huonosti siivottu.
Itsekin pääsin vallankäyttäjien joukkoon, kun minut hyvin koulutettuna, siis senaikaisen keskikoulun käyneenä, komennettiin aliupseerikouluun. Se oli ainoa kerta, kun tämä todistus elämässäni on noteerattu, ja silloinkin se aiheutti minulle pikemminkin harmia kolme kuukautta pidemmän palvelusajan muodossa.
Kun koulu, jossa alokasaika metsän nopeimpana eläimenä edelleen jatkui, viimein päättyi olin vallanpitäjänä elämäni huipulla, eli jalkaväen korpraali. Meille kun erityisesti korostettiin, että jalkaväki on se pääaselaji ja kaikkí muut vain apuaselajeja.
Tämä vallan huipulle pääseminen ei ilahduttanut minua kuin murto-osan siitä, että koulun läpikäyneenä sai viikon kuntoisuusloman, jolloin sai olla kotona, nukkua pitkään, kävellä hiljaa ja käydä missä huvitti, paitsi kaljalla. Armeijan kuteissa kun ei saanut alkoholia kuin kirjallisella lupakirjalla, jollaista minulla ei ollut. Ainoat päälle sopivat siviilivaatteet lepäsivät siviilipaketissa armeijan varastossa odottamassa onnenpäivää jolloin pääsisin siviliin, eli niin kuin asevelvollisauuslaissa sanottiin siirtyisin reserviin.
Vaan tulihan se viinahimokin sitten sammutettua kun eräänä iltapäivänä kävin työpaikallani. Siellä kaverit tarjosivat työajan jälkeen oikein kunnon kännin. Siinä verstaan ruokamurjussa ruodismuistoja vertailtaessa luottamusmies kertoi asian, jonka tekemättä jättäminen vielä tänäkin päivänä vähän harmittaa. Jos olisin älynyt tilata vasemmistolaisen Ny Tid -lehden kasarmille, olisin takuuvarmasti selvinnyt armeijasta ilman AUK:ta.
Se valtani huipulla oleminen alkoi, kun alokkaat saapuivat. Korkea asemani oli neljännen prikaatin toisen pataljoonan kolmannen komppanian ensimmäisen joukkueen kolmannen ryhmän johtajana alaisenani kymmenen alokasta. Tehtävänäni oli opettaa alaisilleni isänmaan puolustuksessa kipeästi tarvittavia sotilastaitoja. Opetus alkoi perusasioista; asennossa ja levossa seisomisesta, tahdissa kävelystä, esimiesten tervehtimisestä, taakse poistumisesta, riviin ja jonoon järjestäytymisestä ja ojennuksen ottamisesta. Näitä taitoja, jotka järki-ihminen oppisi jo puolessa päivässä ja vähäjärkinenkin varmasti kahdessa päivässä, harjoiteltiin aluksi pari viikkoa siten, että me opettajat karjuimme ja oppilaat juoksivat hullujen lailla pitkin kasarmipihaa.
Pärjätäkseni paremmin tärkeässä opetustehtävässäni ajattelin tutustua ammattikirjallisuuteen. Preussiläinen sotateoreetikko Carl von Clausewitz väittää oppikirjassaan, että sota on jatkuvasti muuttuva kameleontti, joten aivan samanlaista siis odotettavissa olevaa taktiikkaa ei sovi jatkuvasti käyttää, ja ajattelin hyödyntää hänen ajatuksensa suomalaisen jalkaväkiryhmän koulutuksessa.
Sulkeisten vauhdittamiseksi oli hitain mies aina välillä juoksutettava harjoituskentän lipputangon ympäri. Minä päätin antaa kunnian sille, jolle kunnia kuului, ja pistin ensimmäisen kunniakierrokselle. Tulos oli odotetun mukainen. En ole milloinkaan nähnyt niin naurettavaa hidastusjuoksua. Nautin näkymästä täysin siemauksin, ja mietin miten humoristisen puhuttelun pitäisin kun ryhmä viimein olisi jonkinlaisessa rivissä edessäni, kun takanani alkoi kuulua hirmuinen karjunta. Komppanian päällikkö kapteeni Nieminen oli lähtenyt tarkastamaan harjoitusta ja ilmoitti jyrisevällä äänellä, että ryhmä kuuluu komentooni. Sen jälkeen juostiin pitkään ja kovaa minä joukon jatkona, kunnes juoksuttaminen päättyi sanoihin:
– Korpraali jatkaa tästä ja ilmoittautuu ruokailun jälkeen toimistooni.
Toimistossa sain sitten kuulla pitkän saarnan siitä, miten suuri häpeä olin Suomen kunniakkaalle armeijalle ja, että se rekryytti Dumbom, jota esitin AUKn joulukabareessa ei tainnutkaan olla näyttelemistä ja, että minun olisi aivan turhaa kirjoitella loma-anomuksia pitkään aikaan, koska hän järjestäisi minulle opettavaista tekemistä tulevina viikonloppuina.
Sitä tekemistä riittikin sitten muistaakseni kuusi viikonloppua, joina olin putkan ja portin vahtipäällikkönä, iltalomalaisia valvovan katupartion jäsenenä ja erilaisten rangastusporukoiden viikonlopputöiden pomona, esimerkiksi Etelä-Suomen suurimman ulkohuussin tyhjentäjien. Tämä vainoaminen päättyi vasta kun puolet ryhmäni jäsenistä komennettiin aliupseeri- ja upseerikouluihin ja minut, ilmeisesti jatkokoulutukseen sopimattomana, asemikkoylikessun apulaiseksi taisteluvälinevarastoon.
Tämän päällikön kanssa tulin hyvin toimeen, ja naurettiin jopa joskus yhdessä minun Clausewitzin oppien soveltamiselle. Minä jatkoin nimittäin pelleilyäni ja tulin, ehkä juuri sen takia, hyvin toimeen ryhmäni kanssa.
Kun Clausewitzin oppikirjassa sanotaan, että armeija marssii vatsallaan, päätin eräällä maastoharjoituksella toteuttaa tämänkin opin käytännössä. Otimme maihin eräässä notkelmassa, jossa kasvoi runsaasti mustikoita ja komensin:
– Mustikan syöntiä sotilaallisessa tahdissa; poimi, vie suuhun pureksi ja nielaise; poimi, vie suuhun jne. kunnes mustikat loppuivat. Seuraava komentoni oli:
– Ryhmä sinihammas tekee rynnäkön mäenhuipulla olevia vihollisia vastaan hampaat irvessä ja kauheasti karjuen.
Se kauheasti karjuen taisi kyllä käytännössä mennä iloisesti nauramiseksi, mikä minusta oli aivan mukava kevennys aikuisten pumsotaleikkiin.
– Mitä opitte tästä, luultavasti ette mitään, oli eräällä opettajistani lyseossa aikoinaan tapana sanoa.
Minä opin ameijassa ainakin sen, että huumorilla pärjää jotenkin v-mäistenkin pomojen alaisuudessa.