Tämä tapahtui siihen aikaan kun Kekkonen oli juuri heittänyt pyyhkeen kehään, Koivisto valittu presidentiksi, ja Sinebrykoff oli lanseerannut uuden vähäkalorisen keskiolueen, jota sanottiin lintukaljaksi siitä syystä, että sitä telkkarissa mainostettiin siipiluisulla syöksyyn lähtevällä merikotkalla.
Oluesta oli tullut mielijuomani kahdesta syystä. Ensimmäiseksi, että purjelentäjänä tiesin miltä tämä siipiluisuun lähtö varmaan linnultakin tuntui ja toiseksi, että vähäkalorisuus saattaisi auttaa minua hillitsemään painoni ja verenpaineeni nousua. Viimemainittu kun oli edellytyksenä lentolupakirjani säilymiselle.
Eräänä elokuisena iltana, kun istuimme vaimon kanssa saunanjälkeisellä jäähyllä mökin kuistilla pelkät hantuukit strategisten paikkojemme peittoina, hän sanoi olevansa puutarhan kitkemisestä sen verran naatti, että painuu pehkuihin. Olin juuri avannut illan toisen lintukaljapullon ja jäin vielä istumaan. Otin hörpyn pullostani ja rupesin aikani kuluksi katselemaan taivaallista pehmytpornoa, jossa tumma yö yritti syleillä punastelevaa iltaruskoa, joka pakeni kiimaista sulhasehdokastaan metsänreunan tumman silhuetin taakse.
Rupesin aprikoimaan, että suhteesta saattaisi seurata vanhan kansan ennustusten mukainen sateinen aamu, kun sain uutta ajateltavaa. Taivaalle nousi horisontin taakse laskeneen auringon viimeisten säteiden kultaama matkustajakone ja rupesin muistelemaan, että noin mekin iltaauringossa pari viikoa sitten palasimme Välimeren-risteilyltä. Mietin, että nyt lasten lähdettyä omiin huusholleisiinsa meillä oli varaa toteuttaa unelmia, joista nuorina ei osattu edes unelmoida. Sydän paisui tyytyväisyydestä ehkä liikaakin koska se ilmeiseti halkesi, ja huomasin yhtäkkiä leijailevani aineettomana sieluna äänettömästi kohti korkeuksia.
En tiedä, kauanko olin leijailut kun näin edessäni olevassa pilvenseinämässä tukevan portin. Koputtaessani siihen siinä avautui luukku, josta parrakas jotenkin tutun tuntuinen pärstä kysyi:
– Nimi, syntymäaika ja paikka?
Annoin ne ja lisäsin siihen vielä sotunumeronikin, johon äijänkuva tiuskasi:
– Taivaallisessa kompuutterissa riittää kapasiteettia ilman joutavia tunnuslukujakin.
Kurkistin luukusta ja näin siivekkään pitkään valkoiseen kaappuun pukeutuneen hahmon näpyttelevän valtavan tietokoneen klaviatuuria. Samalla tajusin miksi naama oli näyttänyt niin tutulta. Sehän oli pyhä Pietari, jonka kuvan olin sotalapsena Ruotsissa liimannut pyhäkoulun työkirjaani.
Portti avautui äänettömästi. Leijailin sisään ja huomasin seisovani tukevalla taivaankamaralla Pietarin edessä tuomiolla. Hän tuijotti minua kiukkuisesti ja sanoi:
– Sinähän olet se Limppu, joka pakinoissasi olet nimittänyt Jumalaa Taivaanäijäksi ja vielä kertonut, että uskot häneen yhtä paljon kuin joulupukkiin. Epäilin jo, että kompuutterissani olisi häikkää, mutta tarkistin asian keskuskoneesta ja nimesi oli todella listalla, mutta älä luulekaan voivasi kekkuloida pelkkä hantuukki mahan ympärillä täällä taivaassa. Nyt marssit taivaanraitilta poikkeamatta suoraan varusvarastolle, josta saat pitkän yöpaidan ja aloittelijan siivet. Aidot enkelinvarusteet ja sädekehän saat vasta kun osaat lentää ja laulaa vähintään kymmenen virttä ulkoa itseäsi harpulla säestäen.
Tallustellessani kohti varusvarastoa kuului erään pilvimöykyn takaa hirmuista älämölöä je epävireisten harppujen pimputusta. Pietarin varoituksista huolimatta kurkistelin nurkan taakse. Siellä taivaalliseen sekakuoroon pyrkivät enkelialokkaat avasivat ääniään ennen laulukoetta.
Perillä varusvarastossa enkelivääpeli löi eteeni pitkän valkoisen yöpaidan, sekavan vyyhdin valjaita ja vähän sulkasadosta kärsivän näköiset siivet.
-Paita päälle ja hantuukki tänne, hän karjaisi.
Kun ihmettelin enkö saa kuittia pyyhkeestäni niin kuin armeijan rättimikolta siviilivarusteista hän karjaisi:
– Minä olen taivaallisen varusvaraston ylienkeli enkä mikään rättimikko. Koska tulet viettämään iäisyytesi täällä et enää hantuukkiasi tarvitse, mutta kun se tuntuu olevan pehmeää froteeta niin apuenkelini voivat käyttää sitä varastossa olevien sädekehien kiilloittamiseen. Muuten se menisi suoraan Helvetin polttoainevarastoon johtavaan jätekuiluun. Nyt paita päälle niin autan sinulle siivet selkään, että pääset jatkamaan matkaasi kohti Daidaloksen lentokoulua.
Varusvarastoenkelin ohjeitten mukaan tallustelin taivaanraittia eteenpäin kunnes tulin liikennemerkin kohdalle, joka varoitti lentävistä enkeleistä. Sillä kohtaa asfaltoitu tie oli oli levennetty kiitoradaksi kuten Suomessa armeijan varalentokenttien kohdalla. Levennyksellä äkseerasi tukeva enkeli kiukkuisesti karjahdellen siipiään väsyneesti heiluttelevaa enkeliryhmää.
Kiitoradan takana könötti samanlainen punainen parakki kuin se, jossa olin Nummelan lentokentän laidalla majaillut purjelentokurssia siellä käydessäni. Koputin ovelle, jossa oli lentävällä valkoisella enkelillä koristeltu sininen kyltti. Oven takana istui arvokkaan näköinen valkopartainen enkeli, jolla oli upeat valkoiset siivet. Hän näpelöi henkilötietoni edessään olevaan läppäriin js sanoi hymyillen:
– Sinullahan on purjelentäjän pätevyys, joten minun ei tarvitse sinulle lentomääräyksiä luennoida vaan pääset suoraan enkelten lentovälineitten tyyppikoulutukseen. Koska Karjulan Illulla näyttää olevan viimeisen kurssinsa taitojen hiominen kesken niin voidaan vähän jutustella:
– Illu on karkeista tavoistaan huolimatta hyvin pätevä kouluttaja ja kotoisin Utti-nimiseltä suomalaiselta paikakunnalta, jonka sinäkin varmaan tunnet.
Tunsinhan minä. Sieltä siviliin siirtynyt kouluttaja oli laskuvarjokurssilla juoksuttanut minua Malmin kiitorataa pitkin.
-Oletteko sama Daidalios joka pidetään maailman ensimmäisenä purjelentäjänä, kysyin.
– Olenhan minä, tai oikeastaan poikani Ikaros oli ensimmäinen, mutta hän lensi liian lähelle aurinkoa, joka sulatti hänen siipensä. Hän syöksyi ensilennollamme Ikarian mereen, joka sai nimensäkin hänen mukaansa.
– Tiedän, luin teidän tarinanne jo sotalapsena ruotsalaisesta ilmailulehdestä ja kävin vasta pari viikkoa takaperin Kreetan Knossoksessa katsomassa Minoksen palatsin raunioita, jonka muurilta lentonne alkoi. Onko Ikaroskin täällä, kysyin.
– Ei ole. Aluksi surin häntä kuolleena, mutta jälkeenpäin sain tietää, että Styxvirran lautturi Sharon, joka oli palaamassa pohjoisesta kansilastinaan pino spartalaisten listimiä persialaisia, pelasti hänet ja vei Haadekseen, ja sieltä ei ole paluuta, kertoi Daidalos murheellisella äänellä.
– Entä te itse, miten te itse päädyitte tänne taivaaseen, kysyin.
– Se on pitkä tarina. Ensin aioin suruissani syöksyä poikani perään mereen, mutta kun löysin nousuvirtauksen muutin mieleni, nousin korkeuksiin ja laskeuduin vanhojen jumalten Olympokselle lohtua hakemaan. Siellä jouduin jumalten sanansaattajan Hermeksen hampaisiin. Hänellä oli siivet vain kantapäissään eikä hän pystynyt kuin pitkiin hyppyihin, ja oli siksi kateellinen minun lentotaidolleni. Kuuntelin rauhassa hänen äänekästä solvaamista tekosiivistäni, sillä sellaisethan minulla todella oli, ja vielä itse suunnitellut ja rakennetut. Silti häntä harmitti ja hän mesosi yhä kovemmalla äänellä. Tämä oli viimeinen pisara ylijumala Zeukselle, joka oli lopen kyllästynyt riitaisaan jumalakatraaseensa. Hän muutti koko porukan lampaiksi, hätisti ne laiduntamaan Olympoksen alarinteille ja sanoi minulle:
– Uskotko pystyväsi opettamaan nuo lampaat lentämään jos annan niille ihmihahmon takaisin, mutta annan niiden pitää lampaanluonteen ja kasvatan heille siivet?
Arvelin pystyväni siihen varsinkin jos lampaanluonne säilytettäisiin, etteivät tuhoutuisi ylimielisyyteen kuten poikani Ikaroksen kävi.
– Tämä monijumalaisuus on tullut tiensä päähän. Olen ajatellut muuttaa nimekseni pelkän jumalan isolla J:llä ja tehdä näistä apujumalista kuuliaisia enkeliapulaisiani. Olympos on liian lähellä kreikkalaisia ja muita riitaisia välimerenkansoja, ja jos lampaista tehdään lentokykyisiä enkeleitä niin siirrän valtakuntani pilvien päälle taivaan rauhaan, sanoi Zeus, anteeksi Jumala.
– Ja siitä se minun taivallinen lennonopettajaurani sitten alkoi, mutta puhutaan nyt välillä sinusta. Ajattelin, että tämä ensimmäinen lentokoulutusvaiheesi menisi niinkuin jonkinlaisena tarkkarina lentotaidon säilymisestä ja virsikokeestakin selviät vanhana poikakuorolaisena suht. helpolla. Sen jälkeen pääsetkin taivaalliseen siipikasvattamoon, jossa sinulle proteiinipitoisella linturavinnolla kasvatetaan aidot enkelinsiivet. Tämän jälkeen on uranvalinta edessä. Sihteerinvirkoja ei enää näiden kompuuttereiden tulon jälkeen lisätä, joten minusta sinun kannattaisi pyrkiä suojelusenkeliksi. Siihen sinulla on vanhana ammattiyhdistystoimitsijana hyvät valmiudet, eikä siinä tehtävässä iäisyysaikasi kävisi pitkäksi. Koska maan ilmakehässä on nykyisin melkoinen tungos saisit törmäysten estämiseksi vielä spesiaalisädekehänkin, jossa on sisäänrakennettuina sekä tutka että transponderi. Mutta nyt on karjunta loppunut kentällä, joten Illu on laskenut kurssinsa iltalomalle. Mene antamaan lentonäyttösi hänelle, niin minä hoidan sillä aikaa paperisodan kuntoon, sanoi Daidalos.
Kouluttajaenkeli katsoi minua inhoten ja karjaisi:
– Ja tuollaisesta surkimuksesta pitäisi tehdä lentävä ja vielä ylitöinä. Mutta mikäpä tässä auttaa kun Dadde kerran käski. Koulutus menee näin:
– Kun minä komennan mars-mars niin lähdet juoksemaan vastatuuleen, kun komennan hyppää, niin hyppäät mahdollisimman korkealle ja kun komennan räpyttele niin räpytät siipiäsi.
Ja sitten karjunta alkoi. Varttituntia myöhemmin jalkapohjani olivat kipeät, lihakset puutuneet, henki pihisi kuin vanha höyryveturi, ja Illu karjaisi:
– Ei tule mitään ilman doopinkia, ja löi minulle lintukaljaflindan käteen.
Kaadoin sen sisällön tuulensuojaan nielurisojeni taakse ja tunsin miten voima virtasi uupuneisiin lihaksiini ja uskallus mieleeni. Hyppäsin tasajalkaa ilmaan, levitin siipeni ja kohosin voimakkain siivenlyönnein kohti korkeuksia. Taivaankamaralta kajahti vielä karjunta:
– Levitä jalkasi ja ohjaa yöpaidan helmalla tollo!
Tein työtä käskettyä ja vaappuva lentoni tasaantui. Kun vielä löysin hyvän nousevan ilmavirtauksen, jäin siihen siipiäni liikuttamatta kotkan lailla kaartamaan. Nyt lentämisen tunne oli yhtä mahtavan riemuisaa kuin purjekoneen puikoissa. Kun olin noin kilometrin korkeudessa taivaankamarasta, päätin näyttää Illulle, etten ole eilisen teeren poikia ja tehdä silmukan. En ollut koskaan ennen sellaista tehnyt, mutta tunsin liikkeen teoriassa. Käännyin syöksyyn saadakseni tarpeeksi vauhtia ja kun siipisulkien värinästä ja paidanhelman lepatuksesta päättelin sitä olevan riittävästi vedin pystyyn. Ollessani selkäasennossa silmukan laella siipeni kuitenkin sakkasivat. Putosin huimassa lattakierteessä ilman pienintäkään oikaisumahdollisuutta taivaankamaran ohi kohti maata. Ennen kun menetin tajuntani kerkisin ajatella, että Haadekseen tässä mennään ja lujaa.
Kun avasin silmäni makasin kuitenkin hantuukki mahan ympärillä selälläni kuistin lattialla. Tunsin paikan itse kattoon ruuvaamani lampun opaalikuvusta, jonka ympärilla yöitikat pörräsivät. Aloin tunnustella kuntoani: Hengitin ilman kipua, siis kylkiluut olivat ehjät. Liikutin sormia ja varpaita, ne toimivat, kädet ja jalatkin nousivat. Ainoa vika jonka löysin itsestäni oli hyvin akuutti virtsaamisen tarve, oikein sellainen jonka rahvas sanoo kusihädäksi.
Taisi olla unta koko taivaassa käynti aprikoin. Könysin pystyyn, kiedoin hantuukkini hartioille ja kävin nurkan takana hoitamassa sen virtsaamisongelman pois päiväjärjestyksestä. Palatessani kuistille ripustin hantuukin kaiteelle kuivumaan, menin sisälle ja laitoin oven reikeliin. Löysin puhtaan pyjaman takkahuoneen sohvalta, puin sen ja kömmin länpöisen peiton alle vaimon selän taakse. Veyttelin, käperryin unenodotuskippuraan ja aloin kelata uneni opetusta:
– Paina kalloosi, että vaikka taitava lentäjä saattaa selvitä tilanteista johon viisas ei koskaan joudu, niin enkeleitten lentovarusteet eivät missään tilanteessa ole taitolentokelpoisia.
Sen jälkeen annoin antiikin untenjumalan Morfeuksen, jota nykyisin tosin Nukkumatiksi kutsutaan, kuljettaa minut höyhensaarille.
Siellä nukuin loppuyön unia näkemättä.
– Rudol Lindblad