Pekka Isaksson
Sosiaali- ja terveydenhuollon suureen uudistukseen sisältyy suuri yksityistämiskaappaus, kuten me Mummola-blogin lukijat tiedämme. Toivottavasti viime päivien uutiset ovat kertoneet muillekin, miksi siihen ei pidä suhtautua välinpitämättömästi.
Tiedotusvälineissä on julkaistu päivä päivältä yhä järkyttävämpiä uutisia yksityisistä vanhusten hoivakodeista. Varsinkin YLE on tehnyt kiitettävää työtä ja selvittänyt erityisesti suurten hoivapalveluyritysten Esperi Caren ja Attendon laiminlyöntejä ja rikkomuksia. Puhtain paperein ei selviä Mehiläinenkään.
Yksityiset hoivalaitokset näyttävät jo ennen sote-uudistusta rakentavan dystopiaa, siis pelon utopiaa sosiaali- ja terveysalalle. Sotehan markkinoitiin alun perin kuin mitäkin utopiaa, joka tarjoaisi parempaa palvelua ja hoitoa kaikille halvemmalla kuin nykyiset järjestelmät.
Ainakaan Esperi Care ja Attendo tuskin voivat enää piiloutua yksittäisten ihmisten tekemien virheiden eikä edes yksittäisten laitostensa taakse. Niiden hoivakoteihin sijoitettuja on kohdeltu ympäri maata piittaamattomasti ja epähumaanisti. Pelottaa, että kaltoinkohtelusta on tulossa näiden, ja mahdollisesti muidenkin, hoivayritysten toimintapolitiikan kiinteä osa, se osa joka takaa omistajille muhkeat voitot. Pelko jatkuu niin kauan kuin nämä yritykset muuta todistavat.
En tuossa käyttänyt tietoisesti asiakas-sanaa, vaikka hoivayritykset, myös Attendo, puhuvat nimenomaan asiakkaista muun muassa nettisivuillaan. Kas näin: ”Attendon hoivakodit tarjoavat turvallista ja viihtyisää palveluasumista ja yksilöllistä hoivapalvelua, joka kunnioittaa asiakkaan toiveita ja tarpeita”. Muutakin tosi irvokasta sanahelinää Attendon sivuilta voi lukea, mutta ei nyt kiinnitetä huomiota siihen.
Kun hoivakotiin sijoitettujen on todettu kärsivän jopa hengenvaarallisesta aliravitsemuksesta, kun reseptilääkkeitä annetaan ilman reseptiä, kun hygienia on puutteellista ja kun ulkoilemaan pääsee ehkä pari kertaa vuodessa, ei ole mitään syytä puhua asiakkaista.
Jos vanhukset olisivat oikeasti asiakkaita, ei heitä kohdeltaisi näin. Niin ei tehdä missään tavallisessa yritystoiminnassa. Palvelun tarjoajan ja asiakkaan normaali suhde asettaisi rajan, johon yrityksen johto uskaltaisi ulottaa oman ja osakkeenomistajien ahneuden. Nyt raja horjuu, koska vanhukset eivät tavanomaisessa mielessä ole asiakkaita. Asiakkaita ovat kunnat, jotka ostavat hoivapalveluja yrityksiltä. Tämä ketju on yksi syy siihen, että niin monet kärsivät hoivakodeissa.
Toinen syy on ilmeisesti valvonnan riittämättömyys. Kolmannenkin me valitettavasti tiedämme ja muistamme hyvin. Se on lainsäädäntö, tarkemmin sanottuna vuonna 2013 voimaan tullut vanhuspalvelulaki. Siihen ei saatu muun muassa eläkeläisjärjestöjen ja ammattiliitoista Superin vaatimalla tavalla numeerisia henkilöstömitoituksia. Siksi toimitaan yhä laatusuositusten varassa. Niistä viimeisin on vuodelta 2017. Niitäkään ei yrityksissä ole noudatettu. Useimmiten valvontaviranomaisille on tehty epäkohtailmoituksia juuri henkilöstömääristä ja henkilöstön kelpoisuudesta.
Henkilöstömitoituksen jättäminen pois laista sen jälkeen, kun asiasta oli tosissaan väännetty, kertoi yrityksille todennäköisesti, että mitoitus ei ole niin karvan päälle. Olipa tuon kanssa kuinka tahansa, tutkijoiden mukaan Suomessa on vanhustenhoivan henkilöstössä rahaksi muutettuna noin 1 miljoonan euron aukko muihin Pohjoismaihin verrattuna.
Nykyhallituksella ei ole mitään syytä hurskastella, että vanhuspalvelulaki hyväksyttiin vuonna 2012. Laatusuosituksen nykyinen henkilöstömitoitus, 0,5 hoitajaa asiakasta kohti tehostetun palveluasumisen yksiköissä, perustuu Juha Sipilän hallituksen linjaukseen vuodelta 2015. Ja muistetaanpa sekin, että nykyistä laatusuositusta valmisteltaessa aikeena oli poistaa toimiluvista myöntämisajankohtaan sidottu vaade henkilöstömitoituksesta, kun yksityinen toimintayksikkö käynnistää toimintansa. Tähän puuttui muun muassa sosiaali- ja terveysalan valvontavirasto Valvira.