Rudolf Lindblad
Olipa kerran punahilkka, joka asui äitinsä kanssa punaisessa tuvassa suuren metsän länsilaidassa. Isää tytöllä ei ollut, sillä hän oli kaatunut eräässä niistä sodista joissa maassa valtaa pitävien ruotsien sankarikuninkaat niin usein taistelivat viimeiseen suomalaiseen.
Tytön mummo – sotaleski hänkin – asui suuren metsän itälaidalla. Eräänä päivänä äiti, joka juuri oli leiponut, tuli pihalle korin kanssa ja sanoi:
– Kipaisepas Punahilkka mummolaan viemään mummolle tuoretta nisua ja vadelmamehua.
Punahilkka otti korin ja lähti iloisesti matkaan. Metsäpolulla hänen vastaansa tuli tumma mies, joka kysyi:
– Minne matka tyttöseni?
– Metsän itälaitaan mummolaan viemään mummolle tuoretta nisua ja vadelmamehua, vastasi Punahilkka reippaasti.
Molemmat jatkoivat matkaansa omaan suuntaansa, mutta mies, joka itse asiassa oli ruotsien ilkeä Klaus-vouti, muutti itsensä sudeksi, jolkutti mummon mökille, söi mummon suihinsa, puki mummon yömyssyn päällensä ja kömpi peiton alle odottamaan Punahilkkaa.
– Tuo köyhä mummo oli vähän turhan hintelä kunnon ateriaksi, mutta punaposkinen tyttö, tuore nisu ja mehu jälkiruuaksi, niin kyllä tässä kelpaa köllötellä, ajatteli paha ihmis-susi huuliansa nuoleskellen.
Kun Punahilkka tuli perille söi susi jälkiruokansa ja rupesi kuorsaamaan niin, että mökin ikkunat helisivät.
Ohi kulkeva metsästäjä kuuli kuorsauksen. Luullen mummon korisevan henkitoreissaan hän tempaisi oven auki, näki suden, ampui sen, ja kuuli itkua sen mahasta. Metsästäjä viilsi mahan auki puukollaan ja ulos hyppäsivät ilmielävinä joskin varsin säikähtäneinä sekä mummo että Punahilkka.
– Älkää pelätkö, minä olen itäisen maan ruhtinas ja minä ajan pian pahat ruotsit tiehensä ja teen maastanne suuriruhtinaskunnan, jossa vallitsee rauha, rakkaus ja suhteellinen hyvinvointi, sanoi metsästäjä.
Niin tapahtui ja Punahilkka kasvoi kauniiksi kultakutriseksi neidoksi, joka kehräsi ahkerasti pellavaa, ettei naimattomaksi jäisi. Mutta vaikka tyttö kehräsi ja hänen maineensa komeana emäntäehdokkaana kantoi kauaksi, hän ei hyväksynyt ainoatakaan sulhasehdokasta.
Samanaikaisesti maa vaurastui, perustettiin myllyjä, sahoja ja paperitehtaita sekä rakennettiin maanteitä ja rautateitä. Helsingistä tehtiin komea pääkaupunki ja maassa vallitsi rauha, rakkaus ja suhteellinen hyvinvointi.
Kansa oli melko tyytyväistä, mutta herroja jurppi, että itäisen ruhtinaan perilliset alkoivat tuoda maahan liian paljon itäisen maan tapoja . He aloittivat alamaisen kapinoinnin ja siihen he tarvitsivat kauniin keulakuvan. Herratkin olivat kuulleet kauniista kultakutrisesta neidosta ja lähettivät valtuuskunnan häntä värväämään. Valtuuskunnan jäsenet ihastuivat oitis nuoreen naiseen, joka suostui mielihyvin Suomi-neidon rooliin.
Siitä alkoi varsinainen isänmaallinen meno. Neidosta maalattiin monenlaisia kuvia, joista tunnetuin lienee se, jossa idän kotka yrittää riistää häneltä lakikirjan. Hän joutui myös esiintymään isänmaallisissa tilaisuuksissa, suurista kansanjuhlista kirkonkylien kissanristiäisiin. Pian hänellä oli salonki Helsingissä, jossa sen ajan silmäätekevät pitivät enemmän ja vähemmän tärkeitä kokouksiaan.
Joskin eräs kenraalikuvernööri ammuttiin, niin itsenäisyysasia ei suuremmin edistynyt ennen kuin alkoi suuri maailmansota. Maan rikkaat rikastuivat, mutta kansa näki nälkää. Itäisessä maassa puhkesi kapina ja ruhtinas menetti valtansa. Silloin Suomen herrat totesivat tilaisuutensa tulleen. He onnistuivat saamaan Lenin-nimisen kapinanjohtajan nimen itsenäisyysjulistuksen alle ja niin maasta tuli itsenäinen. Itsenäisyyttä ei kuitenkaan ehditty kunnolla juhlia, kun tyytymätön kansa nousi kapinaan ja syntyi veljessota. Herrojen puoli voitti ja monet kansanmiehet ja jopa naiset teloitettiin tai kuolivat nälkään voittajien vankileireillä. Suomineito yritti parhaansa mukaan sovitella osapuolien vihaa ja suuren pula-ajan jälkeen maa vaurastui pikkuhiljaa ja vallitsi jälleen rauha, rakkaus ja suhteellinen hyvinvointi.
Taivaalle nousi kuitenkin synkkiä pilviä, kun etelän ruskea ruhtinas ja idän punainen jakoivat maailmaa keskenään. Suomi joutui itäisen ruhtinaan vaikutuspiiriin ja pian tämä hyökkäsikin maahan. Suomi-neidolla alkoi kiireinen aika. Hän joutui jatkuvasti olemaan rintamamiesten mielessä vaaleana armaana, joka tulisi sitomaan heidän haavansa. Hän kulki isänmaallisissa tilaisuuksissa, sotasairaaloissa ja hautajaisissa lohduttamassa leskiä ja orpoja. Hänestä tuli neitsyydestään huolimatta eräänlainen maan äiti. Näin kului talvisodan, välirauhan, jatkosodan, sotakorvausten ja jälleenrakennuskauden vuodet yhtenä mylläkkänä neitoparan elämässä, kunnes maassa jälleen vallitsi rauha, rakkaus ja suhteellinen hyvinvointi.
Suomi-neito luuli jo pääsevänsä lepäämään laakereillaan, kun rahamiespiirit alkoivat tähyillä ulkomaille. He sijoittivat maasta keräämiään varoja halvan työvoiman maihin vähääkään välittämättä isänmaastaan, joka pian kiemurteli laman kourissa. Silloin Suomi-neito päätti tehdä vielä yhden suuren uhrauksen isänmaalle. Hän solmi järkiavioliiton Euro-nimisen brysseliläisen raharuhtinaan kanssa.
Maa toipui lamasta ja siinä vallitsi jälleen rauha, rakkaus ja suhteellinen hyvinvointi, mutta Suomi-neidon taru oli loppu, hänestä oli tullut rouva Euro.
Ja sen pituinen se.