Riitta Suhonen, Roihuvuori
Elettiin 50-luvun loppua ja keskikesää. Eräänä aamuna olimme äidin kanssa sisar ja minä nousemassa Helsingissä junaan, joka veisi meidät Savoon, äidin Ida-sisaren luokse pariksi kesäviikoksi. Matkatavaraa oli jonkin verran: pieni matkalaukku ja pari kassia ja äidillä veska tarpeellisille tavaroille. Minulla oli sellainen sarkainen, vanhanaikainen reppu selässä. Juna oli jo asemalla ja haimme meidän vaunun numeron sekä nousimme junaan ja asetuimme paikoillemme. Saatuamme kaikki, matkalaukun ja nyssykät sopivasti hyllylle, istuimme siskon kanssa ikkunan viereen, tarkkailemaan vielä aseman maisemia. Pian kuului junan vihellys ja juna nytkähti lähtöön. Ensimmäiset eväät ja maitopullo kaivettiin esiin jo heti Pasilan jälkeen, koska matkanteko tuntui mukavalta eväitä syödessä, se oli junamatkan hauskuus maisemien katsomisen jälkeen.
Junamatkaan kului peräti 6 tuntia ja sinä aikana eväitä syötiin vielä pariinkin otteeseen. Pieksämäelle saavuttiin aikataulun mukaisesti ja asemalla aloimme linjurin etsiskelyn, joka veisi meidät eteenpäin Virtasalmelle. Löydettyämme linjurin asetuimme paikoillemme. Linjurissa oli jo muitakin matkustavaisia, mahduimme mukavasti joukkoon. Matkaa huruteltiin noin 20 kilometriä ja saavuttiin Virtasalmen Hällinmäen kylän keskustaan. Äiti oli matkan aikana selvittänyt missä kohtaa heidän kotitalonsa aikoinaan sijaitsi, ja missä talossa tuttuja ja puolisukulaisia ennen asusteli.
Hällinmäessä jäimme onnikasta ja kävimme paikallisessa Osuuskaupassa eli Osulassa hankkimassa vielä jotain tuliaisia ja ruokatarvikkeita. Pienessä puutalossa oli suhteellisen tilava kauppaliike ja väkeäkin tuntui olevan turisemassa, koska postiauto oli juuri tuonut viimeiset aviisit. Tietysti äidille oli paikalla väkeä, jotka tunnistettiin puolin ja toisin ja juttua riitti sairauksista matkan tekoon. Täydensimme ruokakassia ja saimme postin vietäväksi matkan varren Rannan taloon ja perille Sääksniemeen.
Jatkoimme matkaa viettävää, mukulakivistä tietä rannan suuntaan. Ohitimme pienen tummanpuhuvan mökin, jossa asui ja työskenteli kylän suutari. En koskaan ollut nähnyt häntä muualla kuin istumassa mökissä ja naputtelemassa nauloja kengän pohjiin. Siellä haisi liimalta. Äiti otti Liisan välillä syliinsä, jolloin jouduin kantamaan kaikki nyssykät, matkanteko hidasteli ja välillä istahdimme reunan kiville juomaan limuja. Muistan aina, että tämä osuus matkasta Sääksniemeen oli kaikkein hankalin kaikkine kantamuksineen ja mukulakivineen. Mielestäni mukulainen tie kivineen ja lantakokkareineen ei ollut alkuunkaan yksin ihmisten tekemä, vaan karjapolku, jota pitkin kylän karjaa yhteisesti siirrettiin haasta toiseen. Tätä tietä tuli myöhemmin kuljettua kesäisin, ja aiemmin myös talvella.
Saavuimme vihdoin aukealle ja pihapiiriin. Sen korkeammalla kohdalla sijaitsi Rannan talo, jonne veimme myös lehden. Taas huilasimme ja äiti tervehti talon isäntää ja vaihdettiin tavanomaisia tervehdyksiä olosta ja elämästä.
Vihdoin suuntasimme itse rantaan, jonne oli vain kivenheiton polku ja istahdimme vielä. Äiti otti valkoisen huivin päästään ja alkoi heiluttaa vastarannalle. Siellä tiedettiin tulostamme, mutta kun aikataulut eivät aina pitäneet paikkaansa, ei venettä ollut soudettu yli Virmaan turhaa odottamaan. Samalla kun äiti vispasi sitä liinaansa siskon kanssa huusimme kurkku suorana, että ”tulkaa hakemaan!”
Kohta näkyi, että talosta lähti mies juoksemaan rannan tuntumaan ja vene irtosi laiturista. Joku souti rivakasti ja punertava hiuskuontalo lähestyi. Se oli serkkumme Martti. Matkaa oli lahden yli vajaa kilometri ja veneen saavuttua kapusimme veneeseen, vaihdettiin tervehdyksiä ja hivakat mukana kohti Sääksniemeä. Rantaan saavuttuamme olivat vanha-Jussi ja Ida-täti jo rannassa vastassa.
Laituria edusti parit pitkät laudanpätkät, josta pääsi hyvin uimaan, ei tarvinnut kahlata pitkälti, ranta kun oli kovin kivinen ja matalaa riitti. Talvella siinä virutettiin pyykkiä ja kyllä kylmä vesi tuntui sielussa asti. Laiturin lähellä rannalla oli pieni, vaappuvan näköinen sauna. Saunassa oli pienet lauteet, kiuas kivineen ja uuni, jossa pieni pata, jotta lämmintä vettä saatiin pesua varten. Sauna oli sisältä aivan musta. Eteinen toimi pukukoppina hatarine lautoineen. Siellä pestiin myös pyykit. Kesäsin kuivattiin lakanat nurmikolla tai narulla pihapiirissä. Kun saunaa lämmitti ja löylyä visko niin höyryä tuli ulos joka raosta.
Nousimme hivakoittemme kera kohti mökkiä, joka sijaitsi korkeimmalla kohdalla. Ympärillä pieniä piharakennuksia: aitta, riihi, luhti, puuvaja ja navetta-aitaukset. Talossa oli silloin yksi lehmä, Pirre-hevonen ja sika aina ajoittain. Kanoista ei ole muistikuvaa. Mökissä oli yksi huone, yksinkertainen kalustus; pöytä, penkit, lipasto ja sängyt. Eteisessä oli ns. konttuuri ja eteisestä mentiin ylisille, vinttiin, jossa kesäisin yövieraaat nukkuivat ja luettiin salaa vanhoja lehtiä. Me majoituimme aittaan, jossa oli iso laveri ja siinä oljilla täytetty matrassi. Aitassa roikkui orsilla vaatteita ja toisella puolella reikäleipiä.
Talon lapsista ainoastaan nuorin, Anja-serkku, oli vielä kotona. Martti kävi muualla töissä ja avitti ajoittain talon hommissa. Vanhemmat serkut asuivat jo kylällä. Talon toinen vene sijaitsi niemen toisella lahdelmalla ja sillä käytiin kalassa, tuulastamassa joen uomassa.
Niemessä ei ollut lähinaapuria. Piti soutaa toisen lahdelman yli ja kävellä lähes kilometri synkän metsän läpi, niin tuli talolle, jota asutti karjalaisperhe. Siellä oli monta lehmää, ja jouduin jonakin kesänä hakemaan maitoa sieltä, kun Niemen lehmä oli ummessa. Kerran lähdin maidonhakureissulle ensin veneellä ja sitten kävellen hinkkiä heiluttaen. Sain maidon talosta ja olin paluumatkalle lähdössä, kun tuli kova ukonilma, eikä talonväki antanut lähteä, vaan jäin yöksi ja aamulla uudet maidot kannuun ja matkaan. Täti oli vihainen, kun en ollut tullut yöksi kotiin, sanoin, ettei emäntä päästänyt ja tässä on uutta maitoa. Ei silloin ollut puhelimia, jos talossa olis ollut, niin ei Niemessä.
Virmasjärvi sijaitsi jotenkin poukkoisesti, monta lahdelmaa ja pitkiä asumattomia, metsäisiä niemiä. Kyllä siellä saariakin oli. Lähistöllä oli ns. Kirkkosaari tai hautasaareksi sitä myös kutsuttiin, liittyi kai entisiin aikoihin. Sinne oli haudattu lähistön asukkaita, mutta nykyisin Virtasalmen hautausmaalle.
Nämä kesäkaudet, jolloin vietimme siellä lomia, olivat erilaisia kesiä kaupungissa oloon verrattuna. Nähtiin ja koettiin sitä ysinkertaista, karuakin elämää. Toisaalta näki ja oppi sellaisia toimia ja töitä, joita kaupungissa ei olisi oppinut tai edes nähnyt. Voin kirnuaminen ja maidon separaattorilla veivaaminen ja kurrin ja kerman erottelu. Heinätyöt ovat sitten luku erikseen. Veden ympäröimänä oppi soutamisen taidon ja airot pysyvät yhä kädessä, jos veneeseen pääsisi. Tutuksi tulivat kotieläimet, joita oli muutama ja tarpeellinen. Kissaa muistaakseni ei ollut muuten, kun saattoi joku kulkukissa joskus eksyä Niemeen. Kun Idä-täti tarjosi kakkuva, niin ei se mitään lendipullaa ollut, vaan kunnon rukiista mustaa limppua. Kyllä lendipullaakin leivottiin, harvakseltaan. Kahvipannu oli päivät pitkät hellan reunalla ja aina siihen tilkka vettä lisättiin ja joskus hitusiakin, lämmitettiin ja tarjottiin tulijoille juotavaksi. Niemen kärjestä kerättiin risuja ja marjoja oli metsässä, siellä oli myös hyvä hiekkaranta, jossa joskus uitiin, kivettömällä rannalla. Särki, hauki ja ahven olivat pääasialliset kalat, joista ruokaa valmistettiin. Joen uomasta tuulastettiin isoja haukia. Perunaa ja juureksia tuli omasta maasta. Virtasalmen lavalla pidettiin tansseja ja serkut veivät sinne katsomaan meininkiä. Hällinmäen keskustassa oli Skdl:n Työväentalo, jossa järjestettiin erilaisia kesätilaisuuksia ja myös tansseja.
Muistaakseni olin ainakin Sääksniemessä yhden talvena yksin, ennen Liisan syntymää. Oli kovat pakkaset ja lehmä poiki, vasikka piti tuoda mökkiin sisälle lämpimään muutamaksi päiväksi. Nukuimme vasikan kanssa melkein vierekkäin, se vain karsinan puolella ja minä uunin vieressä. Vanha Jussi vei joskus rekiajelulle ja kylille talvella jäätä pitkin lahdelmalla olevaan sukulaistaloon.
Ida-tädin vanhin tytär muutti Lappeenrantaan, kaksi muuta asettuivat Helsinkiin ja Ida-täti tuli myöhemmin Hesaan toisen tyttären luokse asumaan, kun vanha-Jussi kuoli. Sääksniemi jäi nuorimman tyttären lapsille kesäpaikaksi ja vanhin tytär rakennutti myös rannalle oman kesämökin. Martti-serkku eli yksikseen eikä palanut takaisin synnyinnurkilleen. Myöhemmin niemen kärkeä ja maita kansoittivat ulkopuolisten kesäasukkaiden mökit.
Jos minulta kysytään jotain maalaiselämästä, Sääksniemi on minulle se paikka, joka tulee ensimmäisenä mieleen maaseutuelämää kuvaavana, tietenkin vain yhdeltä kantilta. Sääksniemi oli vuosia kesäisin serkkujen perheiden kesäreissupaikkana. Samalla alueella naapurikylässä vietimme myöhemmin muutaman kesän äidin pikkuserkun tyhjillään olevassa talossa. Lähikylissä oli sukulaistaloja enemmältikin. Ikäisiä serkkuja ja pikkuserkkuja ei enää ole paljoa, ja seuraavat sukupolvet ovat jo tuntemattomia.