Pekka Isaksson
Näinä päivinä tasan sata vuotta sitten käytiin Tampereella Suomen sisällissodan ratkaisutaistelut. Kolmas huhtikuuta valkoiset olivat valloittaneet miltei koko kaupungin. Vain sitkeimmät punaiset pitivät puoliaan hajanaisina taisteluosastoina lähinnä Tammerkosken sillan länsipuolella. Seuraavana päivänä valkoiset kukistivat itäisten kaupunginosien viimeisenkin vastarinnan ja murtautuivat Tammerkosken sillan yli länsipuolelle.
Pari vuorokautta myöhemmin, huhtikuun 6. päivänä, taistelu Tampereesta päättyi. Kaupunkisodaksi yltyneiden taistelujen jälki oli hirvittävä, ja hirvittävä oli myös valkoisten käynnistämä jälkiselvittely. Sen kuvauksia on niin paljon sekä painetuissa lähteissä että netissä, että siitä ei tässä sen enempää.
Olen lukenut tänä sisällissodan 100-vuotiskeväänä vähän ja miltei vastentahtoisesti tuosta hirmuisesta ajasta, jota voi parhaiten luonnehtia suureksi kansalliseksi murhenäytelmäksi. Jo aikaisemmin minulle on vähitellen syntynyt käsitys, että siinä näytelmässä on hyvin vähän mitään kunniakasta, kummallakaan puolella.
Jo sisällissodan julkilausutut tavoitteet ja selitykset itse kapinan alkaessa kuulostavat niitä tarkemmin miettiessä hätäisesti kyhätyiltä. Kun punaiset puhuivat demokratian puolustamisesta ja laajentamisesta, niin pitää muistaa yksi tärkeä seikka. Suureksi osaksi juuri työväenliikkeen ponnistelujen tuloksena Suomessa oli toteutettu kymmenkunta vuotta aikaisemmin eduskuntauudistus, jota silloin ja myöhemminkin on pidetty aikansa demokraattisimpana koko maailmassa.
Mitä taas tulee sosiaalisiin oloihin, niin varmasti ne olivat suurella osalla kansaa kehnot ja osalla suorastaan kurjat nykypäivästä katsottuna, mutta joka tapauksessa ne olivat kohentuneet sekä maaseudulla että kaupungeissa 1800- ja 1900-luvun vaihteesta merkittävästi. Ajoittaista elintarvikepulaa oli, mutta varsinaista kriisiä ei koettu ennen vuoden 1917 syksyä. Katastrofaaliseksi tilanne muuttui vasta talvella 1918, sisällissodan kynnyksellä ja sen jo alettua, kuten historioitsija Pertti Haapala on todennut. Syytä on myös muistaa, että aina vuoden 1917 kevääseen asti Suomessa oli eletty maailmansodan synnyttämää korkeasuhdannetta muun muassa paperin, sotatarvikkeiden ja elintarvikkeiden Venäjän-viennin ansiosta.
Eipä ollut hääviä sananselitys valkoisellakaan puolella. Sodan julistaminen suuriäänisesti vapaussodaksi täytyi kuulostaa ontolta jokaisesta, joka oli säilyttänyt jonkinlaisen suhteellisuudentajun. Venäläisiä taisteli punaisten 100 000-henkisessä armeijassa korkeintaan 1 500–2 000. Entistä ontommaksi ”vapaussota” muuttui, kun Vaasan senaatti pyysi apuun keisarillisen Saksan joukot ja ne myös avuksi ja Suomen vitsaukseksi sai. Maan joutumisen Saksan vasalliksi esti lopulta vain Saksan romahtaminen maailmansodassa syksyllä 1918.
Jotakin sentään olen lukenut ja sitä saatan suositella muillekin. Kirja on tänä keväänä suomeksi julkaistu Rikki revitty maa. Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö (Gaudeamus), jonka ovat toimittaneet Aapo Roselius Oulun yliopistosta ja Tuomas Tepora Helsingin yliopistosta. Tuo suomeksi julkaiseminen on mainittu tässä sen vuoksi, että kirja on julkaistu vuonna 2014 englanninkielisenä laitoksena. Kirjaan on kirjoittanut toimittajat mukaan lukien kymmenkunta historian eri alojen nimekästä tutkijaa Pertti Haapalasta ja Juha Siltalasta Tauno Saarelaan.
Siltala tiivistää oivallisesti sisällissodan syntymisen perusasetelman. Hänen mukaansa ”Suomen sisällissotaa eivät selitä sinänsä kieltämättömät eturistiriidat, vaan niiden ylipolitisoituminen” Venäjän vallankumousten ja suomalaisten poliittisten puolueiden ja eturyhmien keskinäisen epäluottamuksen synnyttämässä valtatyhjiössä.
Minulle kirjan mielenkiintoisin anti on sisällissotaan liittyvä muistopolitiikka, siis sodan historiakuvan enemmän tai vähemmän tietoinen rakentaminen, sekä siitä käydyt kiivaat kiistat ja sen muuttuminen niin tutkijoiden kuin suuren yleisönkin keskuudessa. Muistopolitiikkaa ovat esimerkiksi muistomerkit, sisällissodan muistoksi vietetyt juhlat ja tietysti myös sodan monet nimitykset. Niistä kolme on muita merkittävimpää, koska ne kuvaavat muistopolitiikan kokonaisia aikakausia. Ne ovat vapaussota maailmansotien välisenä aikana, kansalaissota toisen maailmansodan jälkeen ja sisällissota 1960- ja 1970-luvulta eteenpäin.
Hyvä ja tärkeä huomio on myös Tiina Kinnusen esittämä, että vapaussota-teema alkoi uudelleen voimistua Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen ja nuorten sukupolvien etsiessä suomalaista identiteettiä myös talvi- ja jatkosodan historiasta. Kun niissä vihollinen oli Neuvostoliitto, on se, tai pikemminkin sitä edeltänyt Venäjä, ollut helppo kuvitella myös sisällissodan viholliseksi, josta vapautumiseksi sota käytiin. Neuvostoliiton ja kommunismin romahtaminen on lietsonut vapaussota-henkisiä väittämään, että romahtaminen osoittaa valkoisten olleen alun perin oikeassa, kun he taistelivat venäläisiä ja suomalaisia bolsevikkeja vastaan. Nationalismin ja oikeiston voimistuminen on vahvistanut vapaussotapuhetta 2000-luvulla.
Muistokulttuuri ja -politiikka eivät kuitenkaan ole yhtenäisiä. Sisällissodasta kerrotaan edelleen monia erilaisia tarinoita. Hyvä niin. Toivottavasti Kinnunen on oikeassa myös siinä, että ilmassa on sovinnon merkkejä ja ihmiset alkavat vähitellen muodostaa yhteistä muistoa vuoden 1918 tapahtumista.
