Lepaan valtion tilan maatyöläisen tytär, tummalettinen Alma lähti työhön Hämeenlinnaan työväen kahvilaan.
Saksalaiset alkoivat Hattelmalan harjulta ampua tykein alas kaupunkiin, johon punainen sotilasjoukko oli saapunut. Syntyi pakokauhu ja myös Alma lähti pakoon muitten mukana kohti Lahtea. Joukko vangittiin 28.4.1918. Lahden Hennala oli nuoren tytön seuraava kokemus.
Valtion tilanhoitaja pyrki auttamaan ja saamaan työmiehensä tyttären pois leiriltä. Siirto Hämeenlinnan Poltinahon vankileiriin oli seuraava vaihe. Kolmen viikon seuranta-aika ja oikeudenkäynti lisäsivät nuoren tytön kokemuskenttää.
Tuomari tiedusteli ystävällisesti aluksi, oliko vanki saanut syötävää. Seuraava kysymys koski lukutaitoa ja lopuksi tiedusteltiin vielä, osasiko vanki kirjoittaa. Alma kertoi osanneensa lukea jo ennen koulua äitinsä opettamana ja kirjoittaminen oli myös hallussa.
Tuomio oli seuraava: Osaa lukea ja kirjoittaa, voi siitä tulla vielä ihminen. Viisi vuotta vailla kansalaisoikeutta ja määrättiin valvoja. Sen seurauksena mummu sijoitettiin hämäläiseen maataloon piiaksi.
Reippaana, osaavana ja sirona ihmisenä mummu oli ikääntyneelle sairaalloiselle emännälle mieleen. Talon ainoa poika, odotettu tuleva isäntä oli jo kaupunkireissullaan pannut tytön merkille. Taloon saapuessaan Alman rinnassa oli myös outoa kiihkoa. Töitä tehtiin yhdessä ja salaisia onnenhetkiä oli milloin navetan vintillä tai aitoissa valvovien katseiden ulottumattomissa.
Keväällä 1921 rakkauden hedelmä alkoi näkyä. Nuori tuleva isäntä oli vahvasti sitä mieltä, että Alma Alina olisi hänen vaimonsa. Nuorten rakkautta ei hyväksytty, punikkivangin lasta ei talossa haluttu. Alma Alina puolusti, ettei lapsi ollut punikki. Vahvaluonteinen emäntä ilmoitti, punikki on vaikka väri vähän vaalenee.
Alma palasi vanhempiensa luo ja lapsi syntyi. Tumma tukkapehko sulatti vanhenevan Kustaa-vaarin mielen. Kun maatalossa tarvittiin apua, haettiin Alma työihmiseksi ja huhtikuussa 1921 syntynyt Viljo-poika jäi isovanhempiensa hoitoon.
Aika kului ja yhdessä työtä tehtiin. Rakkaus edelleen piti nuoret yhdessä. Tuli vuosi 1924. Alma odotti lasta. Oli lähdettävä taas vanhempiensa hoiviin. Syntyi Hilkka- tyttö huhtikuussa. Tumma tukkapehko oli tälläkin lapsella. Almalla oli vaikeaa pienessä mökissä ikääntyneiden vanhempiensa ja lastensa kanssa, kun ei ollut työtäkään. Ison talon poika Hannes lähetti kirjeen heinäkuussa Amerikasta. Pyysi Almaa odottamaan paluutaan, kun tilanne vähän lauhtuu.
Ahdingon jatkuessa Alma kirjoitti sisarelleen Hämeenlinnaan kirjeen. Pyysi jo viisilapsista perhettä ottamaan kuudennen hoiviinsa. Lupasi kutoa sukkia torimyyntiin palkkiona. Niin Hilkka-tytär siirtyi tätinsä hoiviin. Tätiään hän kutsui äidiksi.
Aika kului ja Amerikasta ei kuulunut mitään. Leskimies kosi Almaa. Perheeseen ei tässäkään tapauksessa huolittu Viljo-poikaa. Alma vei latoon lapselleen ruokaa. Lopulta Alman toinen sisar otti Viljo-pojan hoiviinsa. Perheessä oli yksi 9 vuotta vanhempi tytär, joka koulutettiin. Viljo-pojalle hommattiin rengin paikka Idänpään Anttilan kartanoon. Halkojen hakkuu ja hevosella maitotinkien jako kaupunkilaisille oli työtä 13-vuotiaalle.
Aika kului. Vuonna 1962 Hannes palaa Amerikasta. Hän elää Suomessa vain yhden päivän. Sokeritauti ja alkanut kuolio jalassa vei matkalaisen voimat. Kotimaan multiin sukuhautaan päättyi paluu. Mies ei koskaan mennyt kenenkään kanssa naimisiin.
Alma-mummu osti hautapaikan odottamatta juuri Hattulasta, vaikka oikea paikka olisi ollut Tyrväntö. Hautapaikka on rinteessä alempana kuin sukuhauta, jossa nuoruuden rakas on haudattuna. Molemmat elivät tahollaan kantaen yhteiskunnallisen ristiriidan. Lapsilta evättiin oikeus vanhempiinsa. Maatalo jäi ilman isäntää ja vanheneva isäntäväki menetti poikansa. He menettivät myös isovanhemmuuden.
Rakkaustarinan laineita vielä näkyy pohdiskelussani. Hautapaikat kertovat minulle myös yhteiskunnallisesta asemasta näiden kahden ihmisen eläessä.
Isäni Viljo meni vapaaehtoisena sotaan, koska oli tappeluihin joutunut usein juuri halveksinnasta johtuen. Viisi vuotta sodan melskeissä kasvatti nuorukaisen. Yhteiskunnallinen asema korjaantui kuitenkin sodan myötä. Meitä lapsia seurattiin tarkasti. Punikkivangin äpäräpoika onnistui perustamaan perheen, rakentamaan rintamamiestalon vaarinsa vuokramökin paikalle, kasvattamaan ja kouluttamaan viisi lasta.
Olemme sisareni kanssa ottaneet tavaksi laittaa kukkia Amerikasta palanneen Hannes-vaarin haudalle. Havaintomme mukaan se on näyttänyt hoitamattomalta ja autiolta. Kesällä paikalta alas rinteeseen katsoessa näkyy Vanajavesi ja kuuluu kesälintujen liverrystä.Voi aistia rakkauden voimakasta tunnelatausta.
– Seija Koponen