Paras kirja

Pekka Isaksson

Minun elämäni paras kirja on Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Tänä vuonna 2. helmikuuta tuli kuluneeksi 150 vuotta sen ensimmäisen vihkosen julkaisemisesta. On aihetta juhlia kaikilla niillä tavoilla, joita kirjaa tänä vuonna juhlitaan. Moni muukin juhlii varmaan samalla tavalla kuin minä teen. Luen sen jälleen kerran.

Seitsemän veljestä ei ole ensimmäinen romaani, jonka olen lukenut. Ensimmäinen oli ehkä äidin minulle tuoma kirja, joka jännittävästi kertoi orvoiksi joutuneen sisarusparven matkasta Oreganoon. Tai saattoi se olla Nopsajalka, jonka sain jollakin Kemin-reissulla. Sekin oli jännittävä. Zane Grayn Yksinäisen tähden harhailija se ei ollut. Muistelen, että Seitsemän veljeksen ensimmäinen lukukerta ajoittui suurin piirtein samaan aikaan, kun elämääni tulivat James Curwoodin eränkävijät ja kullankaivajat, James Fenimore Cooperin Haukansilmä ja Viimeinen mohikaani sekä Alexander Dumas vanhemman Monte Criston kreivi ja Kolme muskettisoturia. Joukkoon kuuului siihen aikaan todennäköisesti harvinaisempi Nikolai Ostrovskin Kuinka teräs karastui.

Hyvää seuraan seitsemän veljestä siis pääsivät, mutta kohosivat heti kohta muita päätä pitemmiksi. Edes Tarzanista ei ollut heille vastusta.

Tulin siis onnekseni ja ilokseni tutustuneeksi hyvin varhain Kiven mestariteokseen Jukolan talon seitsemästä veljeksestä. Minulla on sellainen muistikuva, että olisin löytänyt sen äidin ja mummon kirjahyllystä luettavaksi jo ennen kuin luin sen Kivalon kansakoulun neljännellä luokalla. Silloin me oppilaat luimme sen yhdessä opettajamme Pentti Näyhän kanssa vuorolukuna.

Joka viikko supistetun kansakoulun yläluokkien kaikki oppilaat viettivät yhden kokonaisen päivän lukemalla Seitsemää veljestä. Opettaja jakoi meille roolit, niin että saatoimme olla milloin Juhanina, milloin Laurina, milloin Eerona. Sitä en muista, kuinka tytöille kävi, mutta luulen, että hekin saivat lukea kirjaa rooleittain. Opettaja ainakin luki suuren osan kertovista jaksoista. Apuna saattoi olla joku oppilaista. Kaikilla oli varmaan suosikkihahmonsa, mutta vanhimmat veljekset oli kyllä varattu vanhimmille ja isoimmille pojille. Minä varmaan olin kokonikin vuoksi useimmiten ”hännän huippu, Pikku-Eero, liukas luikku, Jukolan tiuskea rakki” niin kuin Toukolan pojat pilkkalaulussaan Eeroa luonnehtivat. Kaipa tunsin luonnehdinnan omakseni, sillä luin mielelläni Eeron repliikit. Myöhemminkin hän on ollut suosikkini veljesten joukossa, jos kohta olen alkanut tuntea suurta sympatiaa myös Juhania, ”ankaraa Poika-Jussia”, kohtaan.

Se lukutalvi oli kylmä, mutta luokkahuoneen isot kakluunit henkivät rauhoittavaa lämpöä niin kuin vain kakluunit osaavat. Suomi eli suuren murroskauden alkua, vaikka me emme sitä silloin tienneet, eivätkä kai tienneet kaikki aikuisetkaan. Se tyhjensi lapsuutemme kylät pohjoisessa. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että myös Kivi kertoi murroksesta, mutta murroksesta, joka synnytti sen vanhan Suomen, joka tuolloin oli muuttumassa ja murtumassa. Silloin, kansakoulun pulpetissa oli vain mukavaa lukea muiden kanssa ja jännittää, koska kohdalle tuli oma lukuvuoro.

Seitsemän veljeksen lukemiseen ei liitty sellaista pakon tunnetta kuin myöhempään Kalevalan tankkaamiseen oppikoulun toisella luokalla ja Vänrikki Stoolin tarinoiden lukemiseen ääneen lukioluokilla, muka runonlausunnan harjoittelemiseksi. Niistä lukukokemuksista en kai ole toipunut vieläkään: sekä Kalevala että Vänrikki Stool jättävät minut täysin kylmäksi.

En tiedä, kuinka hyvin Seitsemän veljeksen lukeminen tällä tavalla vastasi sen aikaisia opetussuunnitelmia, mutta uskon sen olleen meille hyväksi Minä muistan lukemisen yhä. Syvä tunnesiteeni seitsemään veljekseen on tuon kaukaisen muiston ansiota, joka syntyi kylmänä, luokkahuoneen kakluunien lämmittämänä talvena 1950- ja 1960-luvun vaihteessa.