Rudolf Lindblad
Tämä tapahtui viime vuosituhannen viimeisen vuosisadan 50- ja 60-lukujen vaihteessa, jolloin olin töissä suuressa punaisessa L-muotoisessa parakissa, jota ympäröivän lankkuaidan sisäpuolelle mahtuui isot pinot romurenkaita ja melkoinen määrä myytäviä vanhoja autoja. Parakki sijaitsi Velodroomin takaisella joutomaalla, jossa nykyisin kohoaa Itäpasilan korkeitten kivitalojen erämaa. Siinä majaili kolmen yrityksen rypäs: Rengas-Ala, Kaakon Auto ja Andersonnin insinööritoimisto: Koko imperiumi, jossa työskenteli toistakymmentä miesta omisti Valdemar Anderson niminen ja Valluksi kutsuttu iso, lihava, kovaääninen ja joskus hyvin v-mäinen mies.
Porukka oli varsin nuorta, verstasta sanottiinkin Valkan kundien kesken Vallilan poikakodiksi ja olin, siitä huolimatta että Vallu suhtautui hyvin kielteisesti ammattiyhdistysliikkeeseen, onnistunut värväämään yli puolet heistä ammattiosaston jäseniksi. Kun kerroin, että palkkojen sopimuksen mukaan pitäisi nousta, – en muista enää monellako prosentilla – minut esitettiin yksimielisesti luottamusmieheksi neuvottelemaan asiasta. Suostuin sillä ehdolla, että he kaikki, kun minä kaiken todennäköisyyden mukaan saisin lemput, marssisivat minun kanssani ulos.
Kun, ehkä ääni hiukan vavisten, esitin asiani herra tuijotti minua naama punottaen kiukkuisesti ja karjui, niin että konttorikopin ikkunaruudut helisivät:
–Mie palkkasin siut työmieheksi eikä miksikään helkkarin asianajajaksi! Mie annan siulle lopputilin! Painu helvettiin miun verstaastani tai potkaisen siut ulos!
Kävelin verstaan ovesta ulos, ja kuulolla ollut porukka marssi jonossa perässäni. Menimme aidan taakse mäkeen istumaan. Pojat olivat siepanneet ruokamurjun pöydällä lojuneet korttipakat mukaan, ja aloimme pelata marjapussia.
Vallu kävi vähän väliä karjumassa väkeä sisään, mutta kun hän sanoi, että Limppu ei kuulu joukkoon, niin pelit vaan jatkuivat. Kun hän viimein, se taisi olla neljännellä käynnillä karjui, että Kaikki töihin ja Limppu kanssa, mie maksan ne helvetin korotukset, nousin ja sanoin:
– Eiköhän kundit käännetä pelit pakkaan ja mennä töihin.
Vielä tänäkin päivänä harmittaa, etten käskenyt pelata peliä loppuun. Minulla kun oli voittokortit kädessä; etulyönti, valtintekomahdollisuus ja neljä mattia.
Sen jälkeen sujuivat neuvottelut yleensä niin, että minä menin konttorikoppiin, porukka tuli istumaan kädet ristisssä rinnalla työpödälle ikkunan alle ja Vallu aloitti kovaäänisen valitusvirren:
– Mie olen vanha mies ja lääkäri on kieltänyt minnuu hermostumasta, mutta nyt miun täytyy hermostua! Mitä perkelettä työ olette taas vailla? Komenna se punakaartisi takaisin töihin niin puhutaan!
Itse asiassa meistä taisi lopulta tulla Vallun kanssa jonkinlaisia kavereitakin. Porukka viihtyi, loputkin liittyivät ammattiosastoon, vaihtuvuus pieneni melkein olemattomiin, hommat hoituivat, ja liksatkin nousivat melko kohtuullisiksi.
Eräänä joulun aatonaattona, kun Vallu vaimonsa kanssa toi meille ruokatunnilla oikein upeat joulusapuskat päätimme porukalla skramlata heille joulukukan. Varaosakuski toi sen salaa pukukoppiin, ja kun Vallu oli lähdössä kotiin huusin hänen peräänsä:
– Hei älä lähde vielä, minulla on asiaa!
Hän kävi kärsivän näköiseksi ja huusi vastaan:
– Etkö sie onneton voi edes jouluna olla osoittamatta mieltä.
Vedin kukan selkäni takaa, ojensin sen ja sanoin:
– Me päätettiin porukalla osoittaa vähän hyvää mieltä tällasen vaatimattoman joulukukan muodossa.
Mies otti kukan ja meni jotenkin hämillisen näköiseksi ja painui hiljaa konttoriinsa, istui siellä hetken eteensä tuijottaen ja soitti sitten vaimolleen:
– Liisa, voitko sie uskoa? Limppu toi miulle joulukukan.
