Pekka Isaksson
On kahdenlaista nostalgiaa. On muistoihin takertuvaa lamaannuttavaa nostalgiaa ja on muistoja tarinoiksi jalostavaa kohottavaa nostalgiaa. Sellaista kohottavaa nostalgiaa koin viime perjantaina koulukaupungissani Kemissä.
Aloitin lokakuun mieleenpainuvalla ja hauskalla tilaisuudella. Kemissä järjestettiin kaupungin kaikkien vuoden 1970 ylioppilaiden tapaaminen ja luokkajuhla. Riemuylioppilasjuhlaksi sitä ei voi kutsua, kun meidän ylioppilaaksi tulosta oli ehtinyt kulua jo reilut 50 vuotta. Riemujuhla oli jo pitkälle järjestetty keväällä 2020, mutta se jouduttiin peruuttamaan koronan vuoksi.
Riemukas perjantain tapahtuma oli silti. Koolla oli hyvä joukko kolmesta silloisesta lukiosta, Kemin lyseosta, Kemin tyttölyseosta ja Kemin yhteiskoulusta samanaikaisesti ylioppilaiksi kirjoittaneita. Sekään ei menoa haitannut, että jo perinteiseksi muodostunutta riemuylioppilasjuhlaa siihen kuuluvien seremonioineen ja osallistumista uusien ylioppilaiden lakitukseen ei voitu järjestää. Saattoi se olla hyväkin, sillä nyt meille jäi enemmän aikaa toistemme tapaamiseen, kuulumisten kyselemiseen ja kuuntelemiseen sekä hauskojen muistelusten kertomiseen.
Päivä alkoi hyvin. Heti ovella kohtasin koko lukioajan meitä paimentaneen luokanvalvojan, englannin kielen lehtori Marja Lämsän. Hän heti muistelemaan, kuinka minä ja muuan Jyrki olimme Meksikon vuoden 1968 olympialaisten black power -mielenilmausten jälkeen sonnustautuneet mustiin hanskoihin ja marssineet niitä pään yläpuolella heilutellen luokkaan. Hänelle ei ollut selvinnyt, mikä oli sanomamme. Ei se selvinnyt nytkään, kun en koko episodia muistanut. Uskottava kuitenkin oli. Niin viehättävän vakuuttava lehtori Lämsä yhä oli.
Kolmihenkinen järjestelyryhmä oli apulaisineen luonut kaikin puolin onnistuneen, leppoisan ja valistavankin ohjelman. Kuulimme lyhyen esittelyn Kemin matkailun ykköshankkeen, Lumilinnan, nykyvaiheista. Uudenkarhea kaupunginjohtaja piti selväkielisen ja rehellisen oloisen mutta toiveikkaan katsauksen tuulisen kaupungin talousvaikeuksiin ja ponnistuksiin niiden voittamiseksi.
Kemin ainainen tuuli havisutteli lehtiä – vai olisivatko havisseet historian lehdet – myös silloin, kun tutustuimme Kemin tyttölyseoon ja Kemin lyseoon, nykyiseltä nimeltään Kemin lyseon lukioon. Tyttölyseon komea rakennus on, surullista kyllä, ollut jo vuosia tyhjillään. Hankkeita sen palauttamiseksi käyttöön on ollut monia, mutta mikään niistä ei ole toteutunut. Onneksi nyt näyttää siltä, että rakennus pääsee alkuperäiseen käyttöönsä koulurakennuksena, kun se kunnostetaan yläkouluksi.
En ollut tiennyt, että tyttölyseon yläkerrosten ikkunoista on niin komeat näkymät Sauvosaaren kentän yli Mansikkanokalle ja merelle. Mitäpä asiaa meillä poikaraasuilla olisi niihin luokkiin ollut. Hyvä kun saimme käydä alakerran juhlasalissa koulubileissä valvojaopettajan kaukaanäkevän kotkankatseen alla.
Entä lyseon rakennus? Se seisoo ylväänä ja yhä käytössä. Rakennuksessa toimii kolmesta lukiosta yhdistetty Kemin lyseon lukio. Ykköskohteemme koulussa oli fysiikan luokka, joka oli säilytetty lähes entisessä kuosissa pienen auditorion muotoisena. Siellä me muistelimme lehtoreitamme, kemiaa ja fysiikkaa opettanutta Mauri Ruuskasta ja varsinkin matematiikkaa opettanutta Aarne Pietiläistä, tuttavallisemmin Arskaa, mutta vain meidän poikien kesken. Molemmat ovat edesmenneitä, Ruuskanen vasta muutama aika sitten.
Arskaan muistelu keskittyi, sillä hänen opetusmetodinsa ja väkevä sanankäyttönsä olivat lievästi sanottuna ikimuistoisia. Some-aikana se olisi aiheuttanut paljon turhaa pörinää verkossa. Mutta niillä opeilla ja ässää sorauttavan äreyden kannustamina me lyseon pitkän matematiikan lukijat teimme huimaa tulosta matematiikan ylioppilaskirjoituksissa.
Rattoisasti kului aika myös illallispöydissä perinteikkäässä Merihovissa, kun olimme, muutamat meistä, nauttineet pienet aperitiivit yhtä perinteikkäässä, mutta täysin uusitussa Ankkurissa. Siellä yritimme asemoida itsemme runsaan 50 vuoden takaiseen tunnelmaan. Sehän onnistui.
Illallisella jatkettiin juttujen kertomista. Parhaimpiin kuului, minun mielestäni, Raskin Matin kertoma juttu lukion pojista uimahallissa. Matti teki opintojensa jälkeen elämäntyön ja uran Kemin kaupungin lakimiehenä. Tarina on siis varmasti tosi, eikö niin? Näin se meni:
”Kun olimme lukiossa, rakennettiin Kemiin vuonna 1967 uimahalli. Se oli meille uutta ja ahkerassa käytössä sekä vapaa-aikana että liikuntatunneilla. Tunneilla saimme opettajan valvonnassa myös hypätä ponnahduslaudoilta. Kerran sitten eräs poika läiskähti korkealta oikein pahasti mahalleen. Silloin kuului altaan reunalla vuoroaan odottavien joukosta:
– Nyt tuli Pekasta neutri.”
Olimme juuri opetelleet saksan kielioppia, jossa nimisanat jaetaan kolmeen sukuun, maskuliinien ja feminiinien lisäksi neutreihin. Semmoisen arveli Mäenpään Pera, se luokan vääräleuka, Pekasta tulleen. Vakuutan, että tarinan Pekka en ole minä, vaan yksi toinen Pekka, eikä hänestäkään tullut neutri – sikäli kuin tiedän.