Nyt kysytään taitoa olla hyödyksi olemalla tarpeeton

Pekka Isaksson

On kulunut lähes kolme viikkoa siitä, kun Suomen hallitus vetosi vakavasti ikäihmisiin, jotta me eläisimme karanteenin kaltaisissa oloissa ja välttäisimme lähikontakteja. Sen jälkeen on tehty monia varsinaisia rajoittamispäätöksiä, viimeiseksi pantu Uusimaa rajasulkuun ja päätetty ravintoloiden sulkemisesta.

Rajoituksista ei ole pahaa sanottavaa, edes rankimmista, vaikka ne puuttuvat perusoikeuksiin. Niiden välttämättömyyden paljastavat uutiset sekä kotimaasta että maailmalta ja lähinaapureista. Koronatartuntojen suhteellinen vähäisyys Suomessa lienee osaksi juuri nopeiden rajoitustoimien ansiota. Minun on tunnustettava, että vielä pari viikkoa sitten arvelin tartuntatautilain ja muun lainsäädännön antavan riittävät valtuudet päättää rajoituksisa. Olin väärässä. On meidän kansalaisten tehtävä valvoa, että nyt tehty ei madalla pysyvästi poikkeustilan ja valmiuslakien käyttöönoton kynnystä.

Rajoitusten alkuvaiheessa kirjoitin, että en ymmärrä ikätovereitani, jotka uhoilevat, etteivät anna hallituksen ja lapsien määräillä heitä. Sitä meiltä olen edelleen, vaikka sillä ei ole enää niin väliä, kun uhoilu ainakin julkisuudessa näyttää loppuneen.

Meillä kotona on kuultu ja noudatettu vetoomusta sekä terveysalan ammattilaisten ja lasten järkipuhetta. Lähikontaktit on rajoitettu välttämättömiin kaupassa käynteihin. Vaikka iältämme emme ole riskiryhmässä – tai no, minä olen siinä rajalla, olemme arvelleet terveyteen liittyvien seikkojen vuoksi kuuluvamme joukkoon.

Kaikkien lähikontaktien rajoittaminen ei ole kovin vaikeaa, koska se on välimatkojen vuoksi ollut harvasykkeistä tähänkin asti. Lähikontaktien määrä muihin kuin sukulaisiin oli molemmilla juuri kasvamassa, kun minä hakeuduin tiiviimmin mukaan eläkeläistoimintaan ja Erja vapaaehtoistoimintaan monella elämänalueella. Ne hankkeet ovat nyt hyllyllä. Se harmittaa, mutta sen kanssa tulee toimeen.

Karanteeni ei ole vaikeaa siksi, että me kaipaisimme kontakteja yksinäisyytemme lievittämiseksi. Vaikeaa on erityisesti se, että Eliaa, 7 v, voi tavata vain etäältä, monen metrin päästä pihalta. Tulo- ja lähtöhalaukset on unohdettava, ilman armoa. Halipulaa on varmaan myös muilla isovanhemmilla ja lastenlapsilla.

Läheisten ihmisten kosketuksen ja fyysisen läheisyyden jäämisestä pois tulee paha mieli ja ikävä. Napina ja kapina taitavat syntyä tarpeettomuuden tunteesta. Ikäihmisten ”karenteeninomaiset olosuhteet” ovat herättäneet kysymyksen, eikö meitä tarvita. Olemmeko tarpeettomia? Se yhdistyy siihen elämän merkityksellisyyden hiipumiseen, jota vastaan moni joutuu pinnistelemään iän karttuessa.

Eläkeläisjärjestöt ja muutkin yhteiskunnalliset toimijat ovat vuosikausia vakuuttaneet, kuinka tarpeellisia me olemme lasten ja lastenlasten elämässä ja laajemmin yhteiskunnassa. On kehitetty iskulause ”Vanhuus on voimavara”. Korona on tehnyt siitä silppua, mutta on noloa asettua erityissuojelun kohteeksi, kun tuntee olevansa terässä ja vielä eilen oli voimavara.

Mediassa on tähdennetty, että muiden auttamisesta myös auttaja saa hyvän mielen. Paljon ihmiset ovat tehneetkin toistensa hyväksi. Tästä juuri on kysymys: mistä me ikääntyvät ja iäkkäät sitten saamme sen hyvän mielen? Mitä tulee välittömään, tekoina ilmenevään apuun, joudumme sanomaan Suomen tunnetuinta työnhakuesittelyä mukaillen: ”Kuule sie vänskä, mis sie tarviit oikein hyvää miestä (naista)? Täs siul on sellainen. Mut…”

Läheisistä ja kanssaihmisistä voimme luonnollisesti huolehtia soittamalla ja jollakin somesovellutuksella – jos sellainen on – kuten on kehotettu tekemään. Muuten autamme parhaiten sekä nuorempia että ikätovereita yrittämällä pysyä terveinä ja poissa terveydenhuollon jaloista. Nyt meiltä vasta kysytäänkin kestävyyttä ja ristiriitatilanteen sietämistä: taitoa olla hyödyksi olemalla tarpeeton.