Pekka Isaksson
Työhuoneeni seinällä on rivi tauluja. Ne ovat minulle rakkaita. Niitä en ole ostanut tai saanut. Olen ne kehystämistä lukuun ottamatta itse tehnyt ja tehdessäni jopa nähnyt vaivaa, jos kohta en vuodattanut verta, hikeä ja kyyneleitä. No jaa, ehkä hieman hikeä Peräpohjolan kesäkuumille rantaniityille.
Tauluissa on oppikoulun alaluokilla keräämääni kasveja. Koko kasviokin on vielä tallella. Se on lähes ainoana esineenä lapsuudestani seurannut minua elämän mutkissa. Toinen sellainen esine on peltinen, leikeissä ryhtinsä menettänyt vihreä leikkuupuimuri, jonka jo alle kouluikäisenä sain tuliaisena äitini Neuvostoliiton-matkoilta. Se ajelkoon rauhassa kohti lelujen ikuisuutta kirjahyllyn pääällä. Noista neljästä kasvitaulusta, niiden herättämistä muistoista ja ajatuksista haluan vähän kertoa.
Kasviossani oli kaikkiaan 80 kasvia, nyt 76, kun neljä niistä valitsin runsaat kymmenen vuotta sitten taustapapereineen kehystettäviksi, lasin alle pantaviksi ja seinälle nostettaviksi. Siinä on kasvien keräämisen tuloksia kolmelta kesältä. Pienissä, oikealla musteella kirjoitetuissa nimilapuissa kunkin taustapaperin alareunassa ovat vuosiluvut 1963, 1964 ja 1965.
Kasvit ovat heinätähtimö, niittykullero, koiranputki ja viiltosara, siis hyvin yleisiä kotiseutuni kasveja. Löytöpaikkakin piti nimilappuihin merkitä: heinätähtimö on löytynyt kuivalta ja kiviseltä niityltä, koiranputki kiviseltä niityltä, kullero kostealta niityltä ja viiltosara kostealta niityltä joen rannalta. Kasvit olivat parhaiten säilyneitä kasviossani, jossa monet värikkäät kukat olivat menettäneet värinsä, haalistuneet tai muuttuneet miltei mustiksi möykyiksi. Viiltosaran ja kulleron näytän ottaneen juurineen. Niin kuului luonnonhistorian opettajan Alli Heikkisen perusohje, tai eihän se mikään ohje ollut, vaan määräys. Heinätähtimön ja koiranputken olen katkaissut varresta. Niin sai tehdä pitkille kasveille.
Kasveja piti kerätä siis kolmena kesänä, 30 + 30 + 20. Määrä oli juuri aloitusvuotenani muuttunut. Aikaisemmin piti kerätä yhteensä 120 kasvia, 40 kunakin vuonna. Yläluokkien pojat silläkin retostivat, pitivät meidän puuhia näpertelynä. Minua se ei suuresti haitannut.
Alku oli tässäkin vaikeaa. Ensimmäisenä kesänä minä vetkuilin ja vetkuilin, kunnes mummo tarttui luonteensa ja alakansakouluseminaarissa saamansa opin mukaisesti asiaan järkähtämättömän tiukasti. Niin sitten kuljin niittyjä, ojanpientareita ja metsän reunoja aluksi mummon kanssa ja kaivoin ja katkoin kasveja. Mummo varmaan opetti ne myös kuivaamaan kahden vaneripalan ja imupaperien välissä uunin päällä. Painoina oli muutaman sopivan kokoinen kivi. Hän joutui ehkä myös valvomaan, että aloitin ajoissa kasvien kiinnittämisen taustapapereille ja kirjoitin nimilaput.
Tosin kun nyt olen tarkemmin katsonut päivämääriä nimilapuista, olen huomannut, että kulleron keruupäiväksi olen kirjoittanut 8.6.1963. Kauan mummo ei siis antanut minun vetkutella, kun koulu loppui toukokuun lopussa. Olen muistanut kesällä 1963 tunteneeni, että pakoilin iät ajat velvollisuuksiani. Huono omatunto ja mummon muistutukset saivat ajan tuntumaan pitemmältä kuin se olikaan.
Mummolla ja minulla oli apuvälineenä pieni opas. Minulla on muistikuva, että se olisi ollut itsensä Carl von Linnén (1707–1778) laatima, mutta voi olla, että se oli suomalaisten tekemä lyhyt versio hänen kirjoistaan. Linné oli aikansa ja kaikkien aikojen merkittävimpiä luonnontieteilijöitä, eliöiden luokittelun kehittäjä, kukkaiskuninkaaksikin mainittu ja sitä paitsi mummon suuresti ihailema. Opas oli kai perua hänen seminaariajaltaan 1920-luvulta. Sen ruskettuneilla sivuilla saattoi olla muutama piirros, mutta muuten kasvit piti tunnistaa tekstissä annettujen tuntomerkkien, rakenteen, lehtien, terälehtien määrän, emien, heteiden ja semmoisten perusteella. Se oli vaikeaa, ja myöhemmin sainkin värillisen kasvioppaan.
Hankalan alun jälkeen kerääminen ja kaikki siihen liittyvä alkoi sujua, ja opin pitämään siitä. Minusta oli mukava kuljeskella yksin pieni puutarhalapio ja puukko keruukorissa, puhdistaa kasvit ja oikoa ne kuivumaan. Hauskaa oli myös leikellä terävillä saksilla 3–4 millin levyisiä suikaleita ikkunapaperina käytetystä liimapaperista ja kiinnittää kasvit niillä taustapaperiin. Ne ovat sitkeästi pitäneet kasvit kiinni taustoissaan yli 50 vuotta. Siinä ajassa ovat mahtavat imperiumitkin sortuneet. Kuivaaminenkin onnistui paremmin, kun sain pienen kasvipuristimen. Nimilappujen käsiala on hämmästyttävän luettava, kun vertaa sitä kuivamustekynien ja toimittajan työn hätäisten muistiinpanojen pilaamaan nykytöherrykseeni.
Kasvioni ei ole mitenkään esimerkillinen, vaikka näin todella vaivaa sen eteen. On harmi, että seinällä olevissa nimilapuissa ei ole yhtään, jossa olisi Allin punakynällä tekemiä korjauksia kasvien tunnistamiseen tai kirjoitusvirheisiin, joita minulla oli jo silloin tapana tehdä ja joita mummo ei enää jaksanut tarkastaa. Nehän olisivat kuin virhepainatukset postimerkeissä. Kasviosta niitä kyllä löytyy.
En muista, pitikö meidän tenttiä keräämämme kasvit joka syksy vai tapahtuiko niin vasta, kun koko kolmikesäinen urakka oli lopussa. Joka tapauksessa se oli julkinen näytös. Alli kävi jokaisen kasvion läpi luokan edessä, poimi muutaman, jotka kerääjän piti tunnistaa, ja antoi lopuksi numeron sekä tentistä että kasviosta. Minun oli muistaakseni 8 tai 8,5, siis kuitenkin vankka tyydyttävä.
Tunnistamistehtävän arvelen olleen Allin mielestä tarpeen siksikin, että sillä hän paljasti huijarit, kasveja joltakin vanhemmalta oppilaalta ostaneet tai vanhemmilta sisaruksilta lainanneet. Kyllä hän osan lainatuista muutenkin tunnisti: hänen omien oppilaidensa keräämiä nekin olivat. Mutta oli kasvioissa todella hyviäkin. Olin kateellinen pojille, jotka olivat keksineet kerätä puiden oksia kukkineen, tai joita vanhemmat olivat siihen neuvoneet. Itse en ollut tullut sitä ajatelleeksi, tuskin olin edes ymmärtänyt, että kotoinen koivu ja kuusikin kukkivat.
Kasvien kerääminen oli 1960-luvulla pakollista. Seuraavan vuosikymmenen vaihteessa se loppui. Se on harmillista, enkä tarkoita sillä, että olisin kateellinen helpommalla päässeille nuoremmille oppilaille. Minusta he ovat päinvastoin menettäneet osan kaikille tarpeellisesta ja hauskasta oppimisesta. 2000-luvulla jotkut koulut ovat ottaneet kasvien keräilyn uudelleen opetussuunnitelmaan. Sen soisi yleistyvän.
