Mummossa oli tyyliä

Pekka Isaksson

Olen muutamassa blogikirjoituksessa maininnut ohimennen mummon, lempimummoni Lempin. Nyt kirjoitan hänestä vähän enemmän. Kun tämä perustuu muistikuviin, tosin vahvojen tunteiden esille kutsumiin 55–65 vuoden takaa, en väitä tämän olevan viimeistä tappia myöten totta. Mutta ei tämä ole vaihtoehtoinenkaan totuus. En huijaa.

Mummon kutsui mieleeni, uskokaa tai älkää, Suomen valtion yleisradioyhtiö, tuttavallisemmin Yle. Se on parin päivän ajan kutsututtanut toimittajiaan ja muita edustajiaan kahveille utsiakseen, mitä me oikeasti toivomme siltä.

Hyvä niin, ja mekin, Erja ja minä, päätimme täyttää kutsulomakkeen Ylen sivuilla. Joskus muulloin kerron, mitä mieltä olen siitä, että ainakaan minun näkemissäni ja kuulemissani mainospätkissä ei kerrottu, kuinka muut kuin netinkäyttäjät voivat kutsua yleläiset kahville.

Muuten kyllä olen Ylen uskollinen ystävä. Monet eläkeläiset arvostelevat Yleä kovasti ja itsellänikin on siitä sanomista. Se johtuu siitä, että pelkään sen ajavan itsensä sellaisen käsiteperheen ulkopuolelle, johon kuuluvat Kivi, Suomi, suurlakko, tasavalta, oikeusvaltio, Turtiainen, Helismaa, Kekkonen…

Mummosta piti kirjoittaa. Hänessä oli suurta tyyliä. Hän oli Muoniosta, lestadiolaisperheen tytär ja itsekin lestadiolainen. Sukulegenda kertoo, että kun kansakoulunopettaja haki luvatta hänen ankaran Tuomas-isänsä metsästä joulukuusen, otti isä Lempin pois koulusta.  Kuva Tuomaasta ja hänen Maria-vaimostaan, siis mummon vanhemmista, pelotteli minua vuoteen yläpuolella koko lapsuuteni.

Aikuisena mummo suoritti kansakoulun ja samoilla tulilla myös Tornion seminaarissa alakansakoulun opettajan tutkinnon. Mummo oli paitsi lestadiolainen, myös isänmaallinen ihminen ja suuri suomalaisen kulttuurin ystävä. Hänen suosituksestaan ja hänen kirjahyllystään löysin Yrjö Kokon ja Samuli Paulaharjun runolliset luonto- ja kansatieteelliset kirjat.

Mummo oli rehellinen ja utelias. Kuulin äidiltä hänen sanoneen, että monien tuomitsemat ja kiistämät Timo K. Mukan kuvaukset Tornion- ja Muonionjokilaakson lestadiolaisseuroista pitivät paikkansa. Hänen kanssaan kuuntelin radiokuunnelmia, maanantaisin vakavampia ja keskiviikkoisen dekkareita, kuten Paul Templeä ja Olavi Susikoskea.

Muististani ei toivottavasti koskaan lähde kuunnelmana kuultu tarina miehestä, jolle iso isäntä lupasi kaiken maan, jonka ympäri tämä kävelisi yhden päivänkierron aikana. Millään en muista, kenen tarinaan kuunnelma perustuu, ja huonostihan sille miehellekin kävi: ahnehti ja ahneuteensa kuoli.

Tärkeimpiä, ohuita kuin hapertunut pitsi, on muistikuva mummosta ja minusta kuuntelemassa radiosta hautajaisia. Radion muistan hyvin, se oli maadoitettu, mäyräkoiran pituinen, punainen ja kapea laatikko. Minä ja velipoika emme saaneet siihen koskea.

Mummo oli istuttanut minut viereensä keittiön pöydän ääreen ja varmaan komentanut olemaan hiljaa. Tätä en muista, mutta muistan selostajan äänensävyn, kun hän kertoi kulkueen lähtemisestä – jostakin jota en muista. Olin kuusivuotias. Kuulin Sibeliuksen nimen, mutta vasta myöhemmin ymmärsin kuunnelleeni Jean Sibeliuksen hautajaisia. Tästäkin kiitän mummoa elämäni loppuun asti.

Toinen hieno, mutta terävämpi muistikuva on vuodelta 1962, Helsingin nuorisofestivaalien ajalta. Äiti oli silloin Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton puheenjohtaja ja festivaalit olivat hänelle iso juttu. Sen vuoksi hän kutsui ja kustansi velipojan ja minut ja mummon meille kaitsijaksi Helsinkiin. Majapaikkamme oli äidin kaksio Hämeentiellä.

Me kävimme heiluttelemassa pieniä Suomen lippuja siellä täällä muille saapujille ja kuuntelimme ja katsoimme varmaan hyvää ohjelmaa monissa tilaisuuksissa. Parhaiten minulle on kuitenkin jäänyt muistiin muutama muu asia.

Äidin asunnon lähellä oli jäätelökioski, josta sai aivan mahdottoman hyvää banaanijäätelöä. Televisiota emme olleet nähneet koskaan ja nyt näimme ainakin yhden osan Highway Patrol -sarjasta. Urheilukilpailuissa näin Valeri Brumelin hyppäävän korkeutta. Vieressäni katsomossa istui vuoden 1952 olympialaisten kultamitalisti, mestaripainija Kelpo Gröndahl.

Parhaiten muistan kuitenkin käynnin runoilija Katri Valan muistomerkillä Marjatanmäellä Sörnäisissä. Mummo vaatimalla vaati, että sille järjestyy aikaa. Niin me kolme, mummo, velipoika ja minä seisoimme Marjatanmäellä kunnioittamassa Valaa, jonka asemaan Suomen runoudessa havahduin paljon myöhemmin. Pitkään muistin käynnin siksi, että paluumatkalla alkoi aivan mahdoton sade. En ollut osannut kuvitella, kuinka kadut tulvivat.

Vieläkään en tiedä, miksi mummo halusi käydä viemässä kukat Valan uurnahaudalle. Tosin Vala oli syntynyt vuonna 1901 Muoniossa, mutta mummo ei ikänsä vuoksi voinut tuntea Valan vanhempia, jotka pian Katrin syntymän jälkeen muuttivat pois Muoniosta. Ihailiko hän Valan runoja? Tunsiko hän yhteenkuuluvuutta toisen kansakoulunopettajan kanssa? Koskettiko häntä monta sukulaistaan keuhkotaudille menettäneenä Valan traaginen kohtalo? Olipa asian laita miten hyvänsä, en usko, että moni muu lestadiolaismummo on käynyt tervehtimässä Katri Valaa tämän muistomerkillä.

Mitä mummoon muuten tulee, hän huolehti meistä, velipojasta ja minusta, rakkaudesta ja semmoisesta puhumatta. Syötti puurot ja lohikampsut, umpisuolatut ja graavit lohet, leipäjankit ja käristykset, läskisoosit ja madekeitot, muikut ja niiden puutteessa maivat ja silakat, vaatetti, huolehti kouluun, kuritti, komensi ja lohdutti meitä. Sitten hän kuoli saatuaan naapurin mummolta syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.