Veikko Heikkinen
Mummoni oli Eveliina Ihalainen, myöhemmin miehensä sukua Räsänen.
Hän oli syntynyt 1880-luvun lopulla, luultavasti Kuopiossa. Äitini hän synnytti vuonna 1906 Leppävirralla. Hän meni ehkäpä vähän myöhemmin naimisiin puuseppä Juho Räsäsen kanssa ja äitini sukunimeksi tuli Räsänen. Myöhemmin he saivat vielä kolme lasta: Veikon, Einon ja Selman. Lapsista vanhin, äitini, eli heistä pisimpään, ja hän kuoli vuonna 1998. Muut sisarukset kuolivat jo aikaisemmin, Veikko Siperiassa, Eino Ruotsissa ja Selma Kotkassa.
Mummoni kuoli vuonna 1963 Eskolan kunnalliskodissa Kymissä ja haudattiin Karhulaan.
Olin kantamassa mummoani hautaan, enkä juurikaan osannut häntä surra, koska hän oli jäänyt minulla kovin vieraaksi. Olin käynyt katsomassa mummoani kunnalliskodissa muutama viikko ennen hänen kuolemaansa. Hän oli sairastunut virtsatietulehdukseen, joka oli hänen kuolinsyynsäkin. Silloin näin mummoni toisen ja viimeisen kerran. Edellisen kerran näin hänet vuonna 1953, jolloin hän vieraili kotonani parin viikon ajan. Kotkan seudulta oli kotiini Sonkajärvelle noin 500 kilometriä. Etäisyyskin esti köyhien ihmisten vierailut. ÄItinikään ei käynyt eläessään koskaan Kotkassa sen jälkeen, kun oli sieltä muuttanut vuonna 1936.
Mummoni työskenteli Leppävirralla maataloissa ja muutti avioiduttuaan perheineen Kotkaan. Hänestä tuli sahatyöläinen, samoille sahoille kuin isäni ja äitinikin myöhemmin. Olihan Kotka ”Savolaisten Ameriikka” ja minä olen sitten Junnu Vainiota lainaten ”Jälkeenjääneiden jälkeläinen”. Isäni suvusta oli osa muuttanut Muuruvedeltä Amerikkaan ja isänikin suunnitteli sinne muuttoa. Hän osasi lapsuudestaan suomen- ja venäjän kielen ja opiskeli Kotkassa myös englantia.
Eveliina-mummu oli ainut isovanhempani, joka eli minun aikanani, enkä voi sanoa tunteneeni häntäkään juuri lainkaan. Hän varmaan yritti olla minulle hyvä mummo. Kun hän sen ainoan kerran meillä kävi, hän toi minulle Villi Länsi -sarjiksia. Ne olivat kapeita vihkosia ja niiden kautta minulle avautui aivan uusi maailma. Oli miehiä, jotka ratsastivat ja ampuivat kuusi kertaa laukeavilla rullarevolvereillaan, Colteilla. Rumat miehet joivat rommia ja heilastelivat nättien tyttöjen kanssa. Ehkä nämä sarjikset loivat pohjan myöhemmälle innostukselleni lukea Jerry Cottoneita. Mummoni toi tuulahduksen suuresta maailmasta syrjäisen kunnan äärilaidalle.
Mummoni oli Kotkassa ominut kymiläisen murteen ja emme siksi oikein ymmärtäneet toisiamme. Hänellä oli ”miä” ja ”siä”, ”iskä” ja ”äiskä”. Kun kerroin, että naapurimme Kärnä on tulossa kylään, sanoi mummo heti, että ne sellaiset ovat sitten ikäviä ihmisiä. Ilmeisesti hänelle kärnä oli sama kun jossain muualla kränä.
Mummoni eli kovan elämän. Ensin puutetta isossa perheessä lapsena. Sitten keskenkasvuisena maataloihin piiaksi ja avioiduttuaan sahatyöläiseksi Kotkaan. Kovin paikka hänelle varmaan oli miehen kuolema verenmyrkytykseen noin vuonna 1920. Mummo jäi neljän lapsen yksinhuoltajaksi. Tosin vanhin lapsista, äitini Elna, pääsi sahalle töihin. Olihan hän jo 14-vuotias. Äitini koulunkäynti tyssäsi rahan puutteeseen, vaikka opettajat kehottivat häntä jatkamaan koulunkäyntiä.
En todellakaan osaa surra vieraaksi jäänyttä mummoani, mutta kunnioitan hänen sinnikkyyttään koko hänen elämänsä ajan.