Mummolasta minäkin

Leena Toivanen

Olipa ihanaa lukea erilaisia tarinoita mummoista. Varsinkin Aili Pollarin tarinaa useammasta mummosta. Itselläni on päinvastainen kokemus, liian vähän mummoja.

Äidinäitini Anna Henriikka oli kuollut Pitkäkoski-laivalla matkalla Iisalmen sairaalaan umpilisäkkeen puhkeamiseen. Vaikka matka järven yli laivalla oli kaikkein lyhin, apu ehti liian myöhään. Äitini oli silloin 15-vuotias.

Pian Otto-ukki löysi rinnalleen uuden puolison, Eeva-mummon.

Olin 8-vuotias kun äitini oli hoitamassa syövän loppuvaihetta sairastavaa äitipuoltaan. Tämä oli aivan kuin elävä luuranko, kelmeäkasvoinen ja valitti hiljaa kipujaan. Pelkäsin häntä, enkä tahtonut olla hänen lähellään.

Kerran äitini sanoi: ”Tulehan nyt sinäkii kahtomaan mummoo.” Mummo käänsi kasvonsa minuun päin ja sanoi narisevalla voipuneella äänellä: ”Sinäkös se oot se minun  kaema?” Arasti vastasin näin olevan.

Koko nimeni kun on Eeva Leena, vaikka käytänkin Leena-nimeä.  Vanhempi siskoni sai nimekseen Annan, oikean mummon mukaan. Minä sitten perin mummopuolen nimen.

Pian mummopuoli sitten siirtyi ajasta ikuisuuteen. Hyvä näin, loppui ainainen tuska ja kipu.

Isän äidin nimi oli Fredrika, Riikaksi kutsuttu.

Hänkin oli kuollut vuosikymmeniä ennen syntymääni. Sukututkimuksen myötä olen saanut hänestä joitakin tietoja. Millainen hän oli ihmisenä, sitä ei kukaan ole ollut kertomassa. Isän jäämistöstä on löytynyt vanha kärsinyt valokuva, jota äitini sanoi mummon kuvaksi. Huivipäinen, kaitakasvoinen keski-ikäinen nainen.

Veljessäni olen näkevinäni samoja piirteitä. Puolisoni äiti, Johanna-mummo, eli perheemme keskuudessa 4 vuotta. Tyttäremme muistaa istuneensa mummon sylissä. Kun mummoa ei enää ollut, oli etsinyt kaikkialta ja ihmetellyt minne mummo on hävinnyt?

Itse olen mummo viidelle lapsenlapselle. Toivon, että jätän heille kauniita, positiivisia muistoja mummosta.