Aili Pollari
Muistoni sota-ajasta ovat vähäiset mutta syvälle mieleen jääneet. Niistä vähän myöhemmin. Ensin kerron mitä sain selville vanhemmilta sisariltani ja vähän googlestakin.
Asuimme isäni lapsuudenkodissa mummun ja papan kanssa. Sydänvikainen pappa kuoli ja talo jäi ilman minkäänlaista miesväkeä. Maata ja karjaa ei paljoa ollut mutta lapsia oli vuonna 1941 jo neljä. Mummu ei jaksanut enää tehdä töitä niin kaikki oli äidin vastuulla. Hevostakaan meillä ei silloin ollut.
Liminkaan oli perustettu vankileiri numero 21.Siellä oli 1 000 sotavankia. Kemissä oli 5000 ja Pelsolla 2000 vankia. Nämä olivat Oulun lähellä olevat vankileirit. Limingan leiri oli lähinnä Tyrnävää.
Vankeja oli majoitettu Tyrnävän Ängeslevän taloihin työvoimaksi. Näissä taloissa oli paljon maita, metsiä ja karjaa. Nuoret miehet kaikkialta sodassa. Vanhemmat, reserviläismiehet kuljettivat ja valvoivat sekä opastivat vankeja töissä.
Murronkylä on Ängeslevältä ehkä viiden kilometrin etäisyydellä. Monien isojen talojen metsät ovat Murronkylän ympärillä. Meidän mummula oli siellä metsän laidassa. Peltotöiden aikaan kesällä tuli joka aamu reserviläinen Anselmi vankijoukon kanssa tuomaan apua työvoimapulaan. Jakoi tarpeen mukaan miehiä taloihin aamulla ja keräsi illalla pois.
Kylällä kiersi huhu. Yhteen kauempana olevaan taloon oli työmieheksi tuotu vanki jätetty ensin myös yöksi. Hän oli mennyt pyrkimään emännän viereen keskellä yötä. Rangaistushan sellaisesta tuli. Kukaan ei muistanut nähtiinkö miestä sen koomin.
Meidän mummula oli ruokatunnin lepopaikka koko porukalle. Kesällä pihamaalla, sateella ja syksyn kylmien tullessa metsätöissä kulkijoille myös pirtissä .Oman perheen apuna oli päivät Vasili. Sisareni osaavat vieläkin venäläiset numerot ulkomuistista. Vasili oli ne heille opettanut.
Vankien vaihto oli ikävä uutinen näille miehille. Olisivat mielellään jääneet Suomeen.
Meille vankien vaihto toi hyvän uutisen. Sodassa kadonnut Auku, äitini veli tuli kotiin viimeisten joukossa Venäjältä. Äidiltä oli kaatunut kaksi veljeä ja Auku oli tietymättömissä useita vuosia.
Oulu palaa
Oulun pommitukset minäkin muistan. Lentokoneet lensivät yökaudet mummulan yli. Kumeat jysähdykset kuuluivat, maa tärähteli. Katsoimme aitan nurkalta kun taivas loimusi punaisena. Oli kova pakkanen ja kirkas kuutamo.
Yksi pommi oli pudonnut parin kilometrin päähän suolle. Vanhin sisareni oli koulumatkalla käynyt sitä läheltä katsomassa.
Kun myöhemmin kävimme äidin kanssa Oulussa katsomassa sairaalassa olevaa isää ja Valte setää, selvisi minulle, muutaman vuoden ikäiselle lapselle, mitä se punainen taivas oli tarkoittanut.
Savuavia raunioita, hävityksen kauhistus .Koskaan se näky ei silmistäni katoa.
Seija Koponen sanoo
Kiitos hyvästä ja koskettavasta kirjoituksesta
Topi Berg sanoo
En ole käynyt tietokoneella moniin toviin. Nyt kannatti käydä! Kiitos Aili kirjoituksestasi ” Muistoja
sota-ajasta ”. Kuten joskus aikaisemmassa blogissa kirjoitin. minun ensimmäisiä muistojani sota-
ajasta on se, kun vankeja alettiin palauttaa Neuvostoliittoon: Olin vähän päälle nelivuotias, kun
vangit koottiin junaan, joka lähti kohti itää. Siinä itkettiin monet kyyneleet niin lähtijöitten kuin saattajien kesken. Vaikken itse sotaa muistakaan, niin jotenkin sen varjo on aina tuntunut
elämässäni samoin kuin vuoden 1918 muisto.
Topi Berg