Meillä on Porvoossa ainakin kolme muistikerhoa. Osallistujat tuovat omia toiveitaan kaikkien ratkaistavaksi. Niinpä kerhossa jo aiemmin käsiteltiin yli 100-vuotiaan Kerkkoon koulun historiaa. Joukossamme oli henkilö, joka oli sitä koulua käynyt. Tällainen on omiaan elävöittämään keskustelua ja muisteloita. Hänellä oli ollut myös kuusi veljeä saman koulun oppilaita. Lisämausteena tuli toinen perhe esiteltyä, jossa niin ikään seitsemän lasta, tyttöjä kaikki. Näiden tyttöjen äiti oli myös johtokunnassa, mikä oli harvinaista, että nainen hyväksyttiin siihen aikaan päättäjäksi.
Ryhdyin muistikerhon vetäjänä suunnittelemaan Kerkkoon koulun rehtorin kanssa muistikerhon osallistumista koulutyöhön. Ohjelma alkoi koulukyydillä. Rehtori otti vastaan ja menimme kouluruokalaan yhdessä oppilaiden kanssa aterioimaan. Ruoka oli erinomaista, ohrasuurimoita ja broilerikastiketta, salaattia ja leivät ja juomat. Mukanamme oli myös koulussa 37 vuotta opettanut opettaja, jonka rehtori oli pyytänyt mukaan. Muistikerholaisissa oli muitakin, joilla oli ollut yhteyksiä kouluun. Oppilaat söivät rauhallisesti, muistikerholaisilla oli paljon puhuttavaa ja ruokailu tuntui vähän viivästyvän.
Siirryimme luokka-asteen 3–4 luokkaan, jossa meille oli valmiina paikat ja laulujen sanat. Oppilaat tulivat luokkaan hyvässä järjestyksessä. Ohjelmaa he olivat harjoitelleet opetussuunnitelmassa mainitussa osiossa, neljä runoa, neljä esittäjää, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Sitten oli laulujen vuoro, johon saimme yhtyä. Oli reipas ote ja laulu raikui. Kansanlauluja oli tutkittu, niistä esitykseen pääsivät Paimenen syyslaulu, Suutarinemännän kehtolaulu ja Tirlirlittiä aina vain kiihtyvällä tahdilla. Olisittepa olleet mukana.
Seuraavaksi oli muistikerholaisille annettu aikaa kertoa omasta koulustamme. Koulukiusaamista oli silloinkin. Kouluruokailusta, omista eväistä ja maitopulloista päästiin oppilaiden keräämiin puolukoihin, sieniin ja muuhun, kuten perunoihin, joita maalaistalojen lasten puolesta tuotiin koululle. Köyhien lasten eväitä oli paljas leipäpala, jos sitäkään. Kerkkoon koulussa oli ympäröivä kyläyhteisö, joka huolehti vähäosaisista. Kaikkialla Suomessa ei niin ollut.
Yksi kerholainen kertoi koulunkäyntinsä alusta Kanadassa, johon perhe oli muuttanut. Kieli piti oppia kuvakkeiden avulla. Kotona äidin kanssa keittiön pöydän ääressä kuvakkeet avasivat kielen jo puolessa vuodessa, jolloin oppilas jo pystyi hyvin lukemaan. Tämä oli hyvä kannustin kielenoppimiselle, kommentoi Kerkkoon opettaja.
Katsoimme yhdessä seinälle heijastettua muistikerholaisen luokkakuvaa kotkalaisesta kansakoulusta. Sen ajan vaatetus sekä pulpetit mustepulloineen herättivät keskustelua. Oppilailla oli kovasti asiaa, käsiä oli koko ajan pystyssä. Monet kertoivat vanhempiensa koulunkäynnistä, mutta mehän edustimme isovanhempia. Muistikerhon sisältö tuli rikkaaksi ylisukupolvien keskusteluksi.
Muistikerholaiset harjoittelivat bussimatkalla Jaakko Juteinin sanoittaman laulun ”Arvon mekin ansaitsemme”. Nykytekniikalla sanatkin oli jo seinällä kaikkien luettavissa. Laulu raikui ja tunti oli jo lopuillaan.
Oli hienoa huomata, että oppilaat toivottivat tervetuloa piha-alueella kun siirryimme ruokalasta pihan yli luokkahuoneeseen. Koulussa oli kotoinen tunnelma ja silti hyvä järjestys.
Lasten huomio kiinnittyi joukkoomme, koska meillä tämä muistikerho muodostuu pariskunnista, joissa toinen on muistisairas. Syöttämisapua oli ja liikkumis- ja pukemisapua myös. Opettaja ja kodit saavat varmaan keskustelua aiheesta. Yksi oppilas tuli minulle kertomaan, että hänellä on sama etunimi kuin seinälaatassa olevalla sodan melskeisiin jääneellä nuorella miehellä. Yhdessä katsoimme laattaa ja kaatuneiden ikää.
Minulle käynti oli koskettava, kaikki olivat tyytyväisiä ohjelman sisältöön. Koulukyytimme paluumatkalla päättyi osallistujien kotien läheisyyteen. Turvallisuus on tärkeä pienille ja isoille koululaisille.
Kiitämme Kerkkoon koulua ja uutta opetussuunnitelmaa, jotka mahdollistavat hyviä asioita.
– Seija Koponen
