Aili Pollari
Elämäni mummot vaatimalla vaativat kirjoittamaan heistä. Eivät muuten jättäneet rauhaan.
Sota-aikana kun olin pieni, asuimme isän kotona mummolassa. Oman kodin rakensimme sodan jälkeen. Isä ja setä olivat sodassa. Äiti oli ainoa terve työtä tekevä aikuinen. Mummulla ja vaarilla oli molemmilla sydänvikaa. Vanhin sisareni oli koululainen. Me toiset muutaman vuoden välein nuorempia. Nuorin syntynyt 1941.
Vaari kuoli ensimmäisten Oulun pommitusten aikoihin. Mummo katsoi lasten perään ja neuvoi kahta vanhinta siskoa sisätöissä. Äiti teki kaikki miestankin työt. Hän oli halkometsässä, pellolla ja tietenkin aamuin illoin navetassa. Minä leikin ja vahdin nuorimman siskon vartijana.
Mummo komenteli ja moittikin äitiä, miniäänsä. Meille lapsille hän oli ystävällinen ja piti meistä hyvän huolen.
Olin viisivuotias kun mummo kuoli. Hän meni ruokalevolleen tavalliseen tapaansa pirtissä olevalle, sivusta avattavalle puusängylleen. Minä istuin sängyllä jalkopäässä ja luin lehteä. Pikkusisko leikki lattialla sängyn vieressä. Isommat sisaret tekivät taloustöitä, tiskasivat ja järjestelivät jotakin.
Mummo nukahti, kääntyili vähän unissaan. Otti kiinni villatakkinsa rintamuksesta ja sanoi silmiä avaamatta.”Enhän minä näin voi mennä.”
Siitä hän ei enää herännyt.
Äiti oli tarkastamassa lehmien laitumen aitoja. Oli kevät ja lehmät päästettäisiin navetasta ensikerran talven jälkeen ulos. Hän tuli kotiin jonkin ajan kuluttua ja totesi kuoleman käyneen.
Mummo vietiin vanhan oven päällä saunaan. Sen ovi ja ikkuna naulattiin kiinni hautajaisiin asti. Pikkusisko, kaksivuotias kiersi saunaa itkien että hän haluaa mennä mummon luokse.
Kun saimme oman talon 1945, meillä oli lähellä asuva yksinäinen leskimummo talvet. Hänen oma mökkinsä oli kylmä ja hän ei oikein jaksanut pitää sitä lämpimänä. Hän nukkui pirtin sängyssä. Kehräsi lampaanvillat langoiksi, leikkasi räsyt matonkuteiksi ja teki kaikenlaista. Vahti myös lapsia Meitä oli siinä vaiheessa jo viisi vaikka vanhin sisko oli jo mennyt työelämään muualle.
Hinni-mummostakin on vain hyviä muistoja.
Äidinäiti, Pudasjärven mummo, oli harvinainen vieras. Välimatkat olivat pitkiä eikä kulkuneuvoja ollut. Kun olin jo naimisissa ja kotoa aikoja pois muuttanut mummo muutti äitini huomaan. Hänellä oli sairauksia ja ikääkin paljon. Silloin nähtiin aina, kun kävimme lasten kanssa lapsuudenkodissani
Mummon kamari oli sisäeteisen perällä. Eteisessä oli kokovartalopeili, sen ohi joutui kävelemään kun meni pirttiin. Huomasin että mummo käänsi aina peilille selkänsä. Hän ei halunnut nähdä laihtunutta olemustaan. Hän oli aina ollut ryhdikäs, komea nainen. Maria-mummo sairastui keuhkokuumeeseen 1976. Joutui sairaalaan, täytti siellä 90 – vuotta ja pian sen jälkeen kuoli.
Oman perheeni kanssa mummot olivat suuressa roolissa. Omat mummot olivat työelämässä, niin kuin minäkin. Tavattiin siis harvoin. Asuttiin eri paikkakunnilla.
Ei se mitään, meillä oli naapureina mummoja. Tilda-mummu tuli joka aamu lasten luokse, kun minä lähdin töihin. Vapaapäivinäkin hän tuli meille syömään ja katsomaan televisiota. Hänen lapsensa perheineen olivat Ruotsissa töissä, kävivät vain kesälomalla. Niinpä Tilda-mummo” adoptoi ” meidät.
Hän oli suurenmoinen apu, häntä kaivattiin pitkään.
Naapurostossa oli useita muitakin mummoja. Kun vanhin tyttäreni meni kouluun ekaluokalle, opettaja oli kysynyt mummoista. Tyttäreni oli sanonut, että meillä on kuusi mummoa.
Siitä oli tullut kova riita luokkakaverin kanssa, joka oli syyttänyt tyttöäni valehtelijaksi. Minut vaadittiin riitaa ratkomaan.
Kun kysyin tyttäreltäni, mitkä mummot hän oli tuntenut meidän mummoiksi, hän luetteli kahden virallisen mummon ja Tilda-mummon lisäksi kolme naapurin mummoa, jotka myös paimensivat lapsiani toisinaan. Se asia oli sillä selvä. Mummot olivat tarpeen ja kenelläkään ei ollut siihen sanomista.
Se oli kuusikymmentäluvulla, nykyään uusioperheiden aikana voi jokaisella lapsella olla kuusi mummoa. Hyvä niin, mummot ovat tarpeen kaikille lapsille.