Topi Berg
1.9.2019 oli kulunut 80 vuotta toisen maailmansodan alkamisesta. Ihmeen vähän asiasta on puhuttu niin lehdissä kuin radiossa ja televisiossakin. Telkkari kyllä tuuppaa kaikenlaista viihdettä joka kanavalla, mutta eipä mainitse sanaakaan ihmiskunnan suurimmasta onnettomuudesta.
Olen syntynyt talvisodan rauhanteon jälkeen, joten siitä sodasta en tietenkään osaa henkilökohtaisesti sanoa mitään. Talvisodasta olen lukenut vain historian kirjoista ja kuullut puheista. Niin kuin senkin, että Naakan Arvo jäi puolen vuoden ikäisenä sotavangiksi Hyrsylän mutkassa, tai että Ilvosen Paavon isä kaatui joulukuun alkupäivinä 1939 Kollaalla. Kranaatti putosi telttaan ja tappoi kuusi miestä.
Ensimmäiset jotenkin sotaan liittyvät hämärät muistikuvani liittyvätkin jatkosodan loppuun. Rauhan tultua sotavankeja alettiin palauttaa niin Neuvostoliitosta Suomeen kuin vastaavasti meiltä Neuvostoliittoon. Joskus syksyllä 1944 seisoi matkustajajuna sillä sivuraiteella, mikä tai johti Iisveden asemalta Jauholahteen Piimän sahalle. Siihen junaan koottiin venäläisiä vankeja. Katselin junaa äitini kanssa junaa Vetelin pihasta eli aivan vierestä. Osa vangeista oli ollut Suomessa yli kolme vuotta. Monet heistä oli sijoitettu maataloihin työvoimaksi. Heistä oli vuosien mittaan tullut omaa väkeä. Muistan ne halaukset, kukat ja itkun puolin ja toisin, kun piti erota.
Samassa Vetelin vuokratalossa kuin meidän perheemme asui Jauhiaisen Anni. Hänen poikansa Emil oli kaatunut heti hyökkäysvaiheen alussa kesällä 41. Minusta tuli Annin poika. Vielä oppikoulun alaluokilla ollessani kävin Annin luona, kunnes syksyllä -53 muutimme Hyrynsalmelle ja Anni jäi Suonenjoen kunnalliskotiin. Kävimme häntä hyvästelemässä ja taas itkettiin puolin ja toisin.
Paras kaverini niin Iivedellä kuin myöhemmin Helsingissä oli Häyrisen Supi. Hän sai aina paljon enemmän kaloja ongella kuin minä. Hänen isänsä oli kaatunut syksyllä -41. Elämäni ensimmäiset häät muistan, kun Supin äiti Kerttu meni naimisiin Korhosen Einon kanssa. Häitä vietettiin Hennalaksi kutsutussa talossa. Kerttu ompeli minulle elämäni ensimmäiset verryttelyhousut. Ne olivat hienot, kuminauhat vyötäröllä ja lahkeitten suissa. Kun käyn Suonenjoella, pyrin käymään myös Suonenjoen sankarihautausmaalla Jauhiaisen Emiliä ja Supin isää Ottoa tervehtimässä. Hautausmaalla huomattavan on paljon vuonna kevättalvella 1942 kaatuneita. Venäläiset hyökkäsivät silloin voimakkaasti Syvärillä.
Isäni isä oli muuttanut leskeksi jäätyään Rautalammilta Helsinkiin. Hän työskenteli rautatietyöläisenä Helsingin ratapihalla. Hän jäi Helsingin suurpommitusten aikaan junan alle ja kuoli heti.
Kohta on kulunut myös 80 vuotta talvisodan alkamisesta. Olin pitkiä aikoja työttömänä 90-luvun alussa. Henkeni pitimiksi myin arpoja vähän joka paikassa. Kauppatori oli yksi asemapaikkani. Olin paljon puheissa tietysti myös oikeitten torikauppiaitten kanssa. Vieressä eräs vanhempi nainen myi mattoja. Kävi ilmi, että hän oli kotoisin Nurmosta. Pekka Parikan Antti Tuurin romaaniin perustuva elokuva Talvisota oli vähän aikaisemmin tullut teattereihin. Siinähän nurmolaiset lähtevät hyökkäykseen ja heistä kaatuu samaan rinteeseen yli 40. Tämä rouva kertoi, että Nurmossa oli kesällä 1940 laulujuhlat. 42 tuolia oli tyhjänä muistoksi kaatuneille nurmolaispojille.
Kävin vaimoni kanssa elokuussa Kuhmossa. Siellä käytiin kovia taisteluja talvisodan aikana. Hotelli Kainuun käytävällä oli valokuvia sodan runtelemasta Kuhmosta. Koko kirkonkylä oli tuhoutunut. Kaikkein vaikuttavin oli kuitenkin valokuva, joka oli otettu kuhmolaisten kaatuneiden hautaamisesta pari kuukautta sodan päättymisen jälkeen. Avoimessa haudassa oli kuvatekstin mu- kaan 80 valkoista arkkua. Se valokuva pysäytti!
Sen verran haluan vielä muistella sodan jälkeistä aikaa, että sodasta kärsineeseen Suomeen saatiin apua ulkomailta. Tuli ruokaa ja vaatteita. Meidänkin perheeseemme tuli iso säilykepurkki Amerikan voita. Voi lillui jossakin öljyssä, jonka haju ei hävinnyt vaikka voita kuinka liotti vedessä. No, naapurin Leena ei saanut köyhänapuna mitään voita, vaan balettitossut. Leenan perhe ei oikein ymmärtänyt antaa moiselle avunannolle sen suurempaa arvoa.
Ehkäpä siksi, että sota tai sen varjo on vaikuttanut elämääni jollain lailla koko ikäni, olen pyrkinyt osallistumaan rauhanliikkeeseen niin paljon kuin vain voin. Meitä oli paljon, kun marssimme Vietnamin sotaa vastaan tai Chilen kansan puolesta. Erikoisesti muistan rauhanmarssin vuonna 1985, kun Reagan uhkasi maailmaa neutronipommilla. Silloin 45 000 marssijaa, etupäässä nuoria, vaelsi Hakaniemestä Senaatintorille. Koko tori huokui rauhan tahtoa. Meillä varttuneillakin ” kaiken kokeneilla ” oli vedet silmissä. Kun George W Bush uhkasi Irakia sodalla vuonna 2003, olivat jo lapsenlapsemmekin mukana Bushin aikeita vastustavassa mielenosoitusmarssissa, joka päättyi USA:n suurlähetystön eteen. Ja taas oli väkeä paljon.
Hiroshimaan pudotettiin atomipommi 6.8.1945 eli 74 vuotta sitten. Nagasakiin putosi toinen atomipommi kolme päivää myöhemmin. Jo 30 vuoden ajan on elokuun 6. päivä Töölönrannassa vietetty ” Ei koskaan enää Hiroshimaa ” -iltaa. Hiroshima-ilta oli aikoinaan Finlandia-talon edessä pienen väkijoukon voimin, mutta on vuosien myötä laajentunut suureksi tapahtumaksi oopperan amfiteatteriin. Vakavana väkijoukko kuuntelee puheita ja musiikkia, jotka kertovat havainnollisin esimerkein sodan järjettömyydestä, rauhan tärkeydestä ja rauhan toivosta. Tilaisuus päättyy rauhanlyhtyjen laskemiseen pimenevässä illassa Töölönlahteen. Samanlaisia lyhtyjä lasketaan veteen kautta maailman. Hiroshima-ilta onkin minulle vuoden tärkein tapahtuma Eläintarhassa olevan vuoden 1918 kansalaissodan uhrien muistomerkillä käynnin ja vappumarssin ohella.
Vastaa