Tauno Tuomivaara
Oli vuosi 1963. Tampereella rakennustyöt olivat vähissä. Armeijasta olin päässyt vuosi sitten ( 344 vrk Oulussa). Kalle Päätalon viimeisellä työmaalla olin ollut vajaan vuoden. Sen jälkeen kesä oli mennyt omakotityömaalla muurarin apumiehenä (Espanjan sisällissodan veteraani, kirjankin niistä muistoista kirjoittanut Aaro Amnel)
Vain se, joka on nuorena yrittänyt myydä työvoimaansa, joka ei käy kaupaksi, tietää, mitä työttömyys on. Silloin ei vielä ollut työttömyyskorvauksiakaan. Viiden lapsen yksinhuoltajaäiti tarvitsisi myös rahaa perheen menoihin. Nuorempi veljenikin oli töissä rakennuksilla, Mattinen & Niemelällä. Huonon maksaja maine yrityksellä oli, Vilu & Nälkänä tunnettu. Veli tiesi kuitenkin kertoa, että Mattinen oli laajentanut pääkaupunkiseudulle, Tapiolan 3. ja 4. rakennusvaiheelle. Kävin Mattisen konttorilla Tampereella. Sieltä sain tiedon minne menen seuraavana maanantaina ilmoittautumaan.
14-vuotiaana metsätöillä työelämänsä aloittaneella Pohjois-Hämeen ”mettäkulmalaisella” ei paljoa tuttuja kaupunkeja ollut, paitsi Tampere – ja armeija-aikana pohjoisessa Oulu. Tuttuja tai sukulaisiakaan ei ollut Helsingin seudulla. Sitten äiti muisti, että hänen sisarensa naapurista oli poika muuttanut töihin Helsinkiin, Pelastusarmeijaan.
Sitten vain junaan, viimeiset perheen rahat taskussa, työvaatteet repussa. Jostain olin karttaa sen verran saanut, että osasin Alppikadulle suunnistaa. Kyselemällä talousasioita hoitava Esko löytyi ja yhteisten tuttujen kautta syntyi sen verran luottamusta, että sain luvan jäädä. Muutaman ensimmäisen yön joutuisin viettämään harmaan lumppuhuovan alla, mutta toiveita annettiin, että voisin saada rauhallisemman paikan kahden hengen ”minihuoneesta”.
Kymmenien ihmisten joukossa yömajan lattialla nukuin ensimmäiset yöt, ilman ongelmia. Sitten pääsin omaan vuoteeseen. Huoneessa oli 2 vuodetta, pieni pöytä ikkunan alla ja naulakot oven kahta puolta. Vessat ja suihkut olivat kerroksittain. Vuokra oli sen verran kohtuullinen, että toimeen tulin. Vajaan vuoden se oli kotini, josta katselin paloasemaa ja Kallion kirkkoa.
Miten tulin noissa olosuhteissa kämppäkaverin kanssa toimeen? Oikein hyvin. Hän oli nimittäin DDR:n pakolainen, joka ei osannut sanaakaan suomea, ja minä, jos mahdollista, saksaa vielä vähemmän. Kämppäkaverini oli töissä satamassa. Muutaman viikon päästä hän tuli työpaikalta kassia kantaen. Hän kaivoi sieltä Pitkän Johnnie Walker -pullon. Kansainvälisin käsimerkein hän kertoi, että nyt nautitaan veljenmaljat.
Sitten meinasi tulla tenkka poo, että minkä kanssa ja mistä se herkku nautitaan. Ikkunalla oli lasinen pieni kukkamaljakko ja toisella meistä oli iso pullo keltaista Jaffaa. Niin me sitten nautimme veljenmaljoja sulassa sovussa. Sen jälkeen onkin ”nauhassa pitkä pätkä pelkkää mustaa”. Vähitellen kuvaan tuli kaakeliseinät ja -lattia. Lattialla taisi olla vähän keltaistakin. Ja pää parka. Se oli hyvin hyvin kipeä ja toistaitoinen. Sen jälkeen en ole viskiä itselleni ostanut. Kavereitten tarjoamat viskilasitkin taisivat toimia lähinnä jäitten sulatusmaljoina.
Näin maailmankuvani kansainvälistyi, ystävällisessä hengessä, ja vähitellen löysin harrastuksia, kotiuduin, mutta se onkin toinen tarina. Tietämättäni, onnistuneesti, osallistuin siis myös ”maahanmuuttajan kotouttamisohjelmaan”,.