Rauno Jääskeläinen
Harvoin, josko koskaan tuli sanottua äidille kiitos! Nyt kun se on myöhäistä, voisin yrittää lähettää sinne ylös kuitenkin:
Kiitos elämästä ja sen ohjeista!
Kiitos noista muista pennuista, on ne olleet kaikki rakkaita!
Kiitos hirveästä taistelusta meidän puolestamme.
Kiitos karheista äidin käsistä, joilla oli harvoin aikaa silittää lapsen poskea.
Kiitos Sinulle äiti, hyvin tehdyistä ruuista: iman rahaa tehdyistä lanttu-, maksa- ja porkkanalaatikoista, mämmistä ja simasta, pannukakuista ja leivästä ja rieskasta.
Kiitos uunissa paistetusta lihasta, aamulla täyteen keitetystä termospullosta, eväsleivistä, jotka olivat valmiina pöydällä.
Kiitos lämmitetystä savusaunasta, kiitos kannetuista polttopuista, kiitos käsin pestyistä vaatteista!
Kiitos kaikesta kovasta työnteosta, kivien ja kantojen raivauksesta, lehmien hoidosta, ohran-, heinän- kauranniitosta, puinneista, perunan kuokkimisesta, polttopuiden hakkaamisesta! Kiitos aivan hirveästä työstä jota jouduit eteemme tekemään.
Jotenkin nykyään tuntuu, että malliäiti tai kuva äidistä on pehmeä, herkkä, hellivä, sellainen lällyäiti, joka pehmeydellään ja lempeydellään hallitsee perhettään.
Minulle tuollainen äiti on outo. Eikä tuo malliäiti olisi koskaan selvinnyt minun äitinä ja niistä tilanteista missä perheemme eli ja lapsuutemme vietimme.
Minun äiti oli karski, osaava, kursailematon, työhön kuin työhön pystyvä, ronski käytökseltään ja suustaan. Kaikki mitä erinomaisimpia luonteenpiirteitä siinä äidissä, jonka piti selviytyjä niissä sen ajan oloissa. Minun äidin tilalla ja asemassa hellät ja lempeät lällyäidit olisivat menneet joko ennen aikaiseen hautaan tai vapaaehtoisesti hullujen huoneelle.
Äitini meni naimisiin muutama päivä ennen jatkosodan alkua. Puolisoksi oli valikoitunut, ei mikään unelmamies, mutta käsistään kätevä kirvesmies ja jätkä. Avioliitolle antoi vauhtia tiedossa oleva sota ja ulospäin pullistunut navanseutu.
Lapsukaisia niitä sitten syntyi tasaiseen tahtiin ja voipa sanoa, että pirttiviljelys oli kaikista onnistuneinta viljelystä mitä äidistä ja isästä jäi sitten jäljelle.
Kun on vähän saanut niin osaa vähään tyytyä. Tämä sopii hyvin motoksi äidille. Torpparin tyttönä ei saanut kotoa muuta kuin paljon työtä ja pakollisen elannon. Se ei helpottanut sitten kuin vasta viimeisinä elinvuosina. Liian myöhään ja liian yksin ollessa.
Tässä äidistä tapauksia:
”Minä tulen sitten sinne sinun palstalle huomenna, halkomaan ja aisaamaan, äiti sanoi sen kuin itsestään selvästi.”
Kauhistuin! Mitä muut jätkät sanovat, kun minulla on äiti savotalla kaverina! Ei sen suurempaa häpeää alkavalle jätkälle!
” Mennään mehtiä pitkin, ettei kukaan näe,” sain kakosteltua viimein.
Niin syntyi monimottiset pinot Huhtapurovarteen äidin kanssa yhdessä, olin vaajan 16-vuotias ja sahasin peukalokaasu-Partnerilla sentään puut nurin ja pölkyiksi.
Palataanpa vielä lapsuuteen. Hiihdin Kuusenmäen koulusta kotiin. Taivaalla killotti jokunen tähti ja tuuli ajoi riekaileita taivaanrannoissa.
”Mistä helvetistä sinä tähän aikaan tulet”, karjaisi äiti. Sanoin tulevani koulusta ja olleeni taas arestissa ja meni sen takia pitkään.” Äitini hirmuistui!
”Perkele minä sille Tiikkaisen akalle sanon suorat sanat, sinua rääkkää jatkuvasti, milloin arestilla ja laiskanläksyillä!” äiti hirmustui. ”Helevetin hutsu ja juuttaan luttusaparo! Minä lähen Tikanmäki Väinölle heti sanomaan, että johtokunta erottaa tuommosen pirun.”
Se, kuten monesti muulloinkin, oli minun puolustuksekseni parasta puhetta maailmassa. Minun äidiltäni syntyivät sellaiset tekstit ja kielikukkaset tilanteeseen kuin tilanteeseen, että tämän päivän kielitoimisto pyörtyisi ihastuksesta!
Muistan toki monesti kyyneleet äidin silmissä, silmissä, joissa oli tummapalo, jotka usein kipunoivat tulta ja tappuraa. Silloin kun isä oli kuollut ja äiti haki apua, joka muuten oli ainut kerta, sosiaalilautakunnasta, silloin tuli itkua ja belsebuupin postia yhtä aikaa.
”Annetaan rahaosoitus perheen elatukseen, mutta se on maksettava takaisin! Voe helevetin kuustoista! Tämmösen kirjeen laittovat! Mitä me tämmösellä avulla tehään ja millä me maksetaan? Me ennen kerjätään kuin tuo otetaan”, sanoi äitini istuessaan hellan luukun edessä kirjettä lukemassa. Sinne päätyi avustuskirje hellanpesään. Eikä sosiaaliapua otettu, eikä enää pyydetty.
Nyt palkitaan taas äitejä. Varmasti tämän päivän palkittavissa äideissä on merkkinsä ansainneita, mutta ei siellä ole yhtään sellaisista äitinä taistellutta kuin minun äiti oli. Äitini olisi tarvinnut ehdottomasti äitienpäivänä ansiomerkin kultaristein. Epäilen vaan, ettei äiti olisi sitä halunnut eikä ottanut! Meidän äidin ”kultaristejä” oli 9 lasta joiden puolesta hän taisteli kuin leijona!
Kiitos Sinä osaava, karski ja ihana äiti!
Poikasi Rauno
Hieno kirje äidille. Ei kaikki sankariäidit alkuunkaan mitään mitaleja ole saaneet, eivätkä saa. Meidän sankariäiti ansaitsee mitalin, mutta kun ei saa. Syitä: pitää olla yhdistyksen jäsen ja yhdistys suosittelee mitalia. Millä ajalla äiti olisi niissä yhdistyksissä pystynyt juoksemaan. Veteraanikuntoutuksiakaan ei anneta hänelle, kun ei ole esittää Lotta Svärd järjestön liittymismerkkiä. Minun pappani ei äitiä Lottajärjestön jäseneksi päästänyt ja nyt hän saa olla ilman kuntoutuksia, vaikka hän toimi sodan aikana sairaalassa samoissa tehtävissä lottien kanssa.
Nyt eletään elämän loppuvuosia ja taistellaan ärhäkkää astmaa vastaan. Erinomaisesti äiti vielä puolustaa lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Hän elää heidän kanssaan mukana kaikissa elämän taisteluissa, joita on paljon
Kiitos äiti
Kiitos Rane kirjoituksestasi.
Kiitos palautteesta!