Eläkeläiset ry järjesti kirjoittajakurssin toukokuussa Varkauden Kuntorannassa. Kurssilaiset saivat muun muassa kirjoittaa vapaamuotoisen tekstin tausta-aineistona muutama lehtijuttu vesien lääke-, kemikaali- ja huumejäämistä. Leena Salon kirjoitus valikoitui uudenvuodenlahjaksi Mummola-blogin lukijoille. Blogirenki ja blogistit toivottavat sen myötä kaikille mitä parhainta uutta vuotta ja vuosikymmentä!
Leena Salo
Diilerin suuaukko kiilui ruovikossa. Vastaanotolle eli ryhmälääkintäpaikalle alkoi kerääntyä porukkaa. Siinä olivat särki, kiiski, kuha, salakka ja hauki vapisemassa suuressa lääkeriippuvuudessaan. Ma5tikka oli suuntautunut toisaalle valistustehtäviin, joista myöhemmin lisää. Ahvenet, petokaloina ja luonteeltaan ärhäkimpinä olivat sekoittuneet jonon ensimmäisiksi melkein kuin portsareiksi. Kohta olisi aika. Diilerin jätevesiputkimaiselta suulta tulisi kunnon annos topakoita aineita. Aaltoja synnyttävä vapina lakkaisi ja rohkeus nousisi. Pienestä särjestäkin kasvaisi hetkessä kunnon vastarannankiiski. Kuha pääsisi taas pullistelemaan pienissä kalaparvissa ja haukikin menisi ihan ekstaasiin. Jonkin aikaa järven ekosysteemi saisi kyytiä oikein kunnolla.
Tätä huumausaineiden käyttöä oli jatkunut jo muutaman vuoden ajan. Joihinkin purkupaikkoihin valui enemmän noita riippuvuuden aiheuttavia aineita kuin toisiin. Ne putket, joista valui pelkästään vanhusten hoitokotien jätevedet, olivat kaikkein puhtaimpia, koska siellä olevat asukkaat käyttivät hyvin imukykyisiä vaippoja. Vaipat suodattivat virtsaan ja ulosteisiin kerääntyneet lääkeaineet ja polttoonhan ne sitten viime kädessä päätyivätkin, joten mielen- ja ruumiinkunnoltaan terveimmät ja riippumattomimmat kalat asuivat noiden jätevesipurkuputkien lähellä. Se oli oikeastaan kalojen yläeliitin asuinaluetta vai pitäisikö sanoa uintialuetta. Harvoin sinne eksyivät mitkään huumehörhöt evälliset. Kalastajatkin jättivät, kumma kyllä, nuo rannat omat onnensa nojaan tietämättä, että sieltähän juuri tulisi onkia ja saalistaan puhdasta luonnontuotetta. Mutta sehän ei nyt ollut näiden kalojen ongelma vaan pikemminkin päinvastoin.
Huumehörhökalojen maksa ja sappi huusivat Hoosiannaa ja pienet kalanaivot olivat kuin pomppulinnassa. Jossakin vaiheessa alkoi kiertää huhu, että jätevesiä ryhdyttäisiin puhdistamaan niin, ettei lääke-, aurinkorasva- ja huumejäämiä enää tulisikaan. Paniikki oli valmis ja kulutus kasvoi sekä hamstraus nousi helvetinmoisiin mittasuhteisiin – taistelu aineista kiihtyi ankaraksi. Siinä ei enää ollut sukulaisuussuhteillakaan mitään arvoa. Evät tanassa iskettiin ja pyrstöt vain läiskivät. Sitten joku älykala keksi, että ei ihmisillä ole varaa moisiin investointeihin, vaan pikemminkin tuki lääkkeiden kehittelyyn jatkuisi ja lääkefirmojen, saati terveystalojen ja lääkärien, vastuuta vesin saastumisesta ei edes nostettaisi keskusteluun. Yksittäinen ihminenkin saisi ihan rauhassa popsia pillerinsä. Ihmisten suunnaton tarve tavoitella ikuista elämää ja onnea, pillereiden kanssa tai ilman, sivuuttaisi kaiken muun, joten pinnan alla voitaisiin jatkossakin olla aivan rauhassa. Bileet voisivat jatkua!
Tosin pieniä haittavaikutuksia oli vesikansan piirissä havaittu ja tunnustettu. Pahimmiksi ja tuhoisimmiksi olivat muodostuneet ehkäisypillereiden jäämät. Tosin nekin kiertyivät ajan oloon takaisin alkuperäiskäyttäjien vahingoksi. Kalojen koulussa opetettiinkin tunnistamaan erilaisia lääkejäämiä. Opettajan toimi matikka jo nimensäkin perusteella. Se kertoi seikkaperäisesti pikkukaloille kiertokulusta ja siitä, kuinka luontoon ja varsinkin järveen tulleet jäämät tulisi tunnistaa. Opettajan käytössä oli opetusesineiden joukossa muun muassa nestehelmi, joka oli aikanaan ollut pieni osa Elvis Aaron Presleyn pissaa. Matikka kertoi, kuinka Elvis oli kerran kuumana kesäpäivänä keikkamatkallaan tuntenut pakottavaa tarvetta virtsata, joten keikkabussissa liinat kiinni ja Elvis oikealle puolelle kaktuksen taakse. Pieni lätäkkö jäi siihen hiekalle, kun keikkabussi kaasutti eteenpäin. Siitähän se sitten lähti – haihtuminen nimittäin. Tuolta kuumalta hiekalta neste haihtuessaan kohosi ja hyvin monien vaiheiden ja seikkailujen jälkeen – cumuluspilvien, Norjan jäätiköiden ja vuonojen, mummojen kahvikuppien, suomalaisten saunojen, ravintoloiden tiskivesien, rankkasateiden ja myrskyjen – tuo pienen pienen nestepisaran löysi sattumalta kalojen koulun maisteri Matikka. Hän poimi pisaran ja vei sen kouluunsa opetusmateriaaliksi. Näillä keinoin mainio maisteri Matikka opetti jälkikasvua pinnan alla innolla ja suurella rakkaudella sekä tiukalla otteella.
Matikalla oli varmaa tietoa, että ihmiset eivät lainkaan ajatelleet kiertokulkua ja sen kuljettamia aineita. Opettavaisena esimerkkinä ja historian kertomuksena hän kertoo kalapienokaisille myös tapausta, missä Varkauden Huruslahdessa kuoli koko esi-isien sukukunta hapenpuutteeseen. Siellä ne kaikki esi-isät keväällä kelluivat vaaleat mahanpuolet pinnalla kuin ihmiset konsanaan aurinkorannoilla ruskettaen valkoista mahanahkaansa. Ihminen ei kerta kaikkiaan kyennyt enää ajattelemaan omaa vastuutaan ja siksi olikin oikeudenmukaista, että syntyvyys alkoi laskea ikään kuin jostakin käsittämättömästä syystä. Keskittymiskyky kutistui useimmilla sinapinsiemenen kokoiseksi. Terveysintoilijat kehottivat syömään kalaa lihan asemasta ajattelematta, millaisia myrkkyjäämiä kalat olivat nielleet. Tavallisen perheen roskapussikin oli terveellisempi kuin kalafilee.
Kaloillahan ei vielä ollut suurempaa hätää ja ihmiset eivät tunnistaneet omaansa, joten kaikkihan oli päällisin puolin ihan hyvin. Miksi siis mistään ottamaan stressiä, laitetaan vain onnellisuuspillerit kiertämään ja hyvää jatkoa!