Pekka Isaksson
Marraskuun 7. päivänä vuonna 1969 elämässäni tapahtui merkittävä käänne. Sain Suomen kansalaisuuden, hakemuksesta ja presidentti Urho Kekkosen allekirjoittamalla päätöksellä. Olen voinut puolileikilläni, mutta vain puolileikilläni, sanoa että minä se olen niin isänmaallinen ja Suomi-henkinen mies, että olen oikein erikseen hakenut Suomen kansalaisuutta, kun muista kansalaisista valtaosa on vain sattunut syntymään tähän maahan.
Olen Kekkosen allekirjoittamasta paperista edelleen, Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuonna, tyytyväinen ja ylpeäkin, vaikka se on vaikuttanut minun elämääni vähemmän kuin monien muiden kansalaisuuttaan muuttaneiden. Olin ollut siihenkin asti Pohjoismaihin kuuluvan maan, tarkemmin sanottuna Ruotsin, kansalainen. Ero Suomen ja Ruotsin välillä ei ollut maan tasalta katsoen silloinkaan suuren suuri, vaikka se isompi olikin kuin nyt. Syy Ruotsin kansalaisuuteen, tai Ruotsin kuninkaan alamaisuuteen, kuten suvun pilkkakirveet tapasivat minusta ja veljestäni sanoa, oli se, että isäni oli Ruotsin kansalainen. Siihen aikaan kansalaisuus määräytyi isän mukaan. Nykyään otetaan ensimmäiseksi huomioon äidin kansalaisuus.
Ruotsissa kansalaisuuden käsittämisestä ja määrittämisestä alamainen-käsitteellä (undersåte) oli luovuttu pikku hiljaa, mutta toki vielä 1900-luvulla oli lakeja, joissa vanhaa käsitettä käytettiin. Viimeinen symbolinen naula alamaisen arkkuun lyötiin, kun kuningas Kaarle XVI Kustaa teki tiettävästi suosivansa sinuttelua niin, että häntä itseäänkin saa sinutella.
Vaikka olin siis lapsuuteni ja nuoruuteni Ruotsin kansalainen, kansallisuudeltani olen vankasti suomalainen, äidin puolelta todennäköisesti niin vankasti ja kauas ulottuvin sukujohdoin kuin on mahdollista olla. Todennäköisyys on tuossa siksi, että tämmöiset asiat tietävät paremmin suvun naiset, eivätkä ehkä hekään ihan sataprosenttisen varmoja voi olla.
Saattaa olla niinkin, että sukujohtoon on todella ujunut muutama pisara muutakin kuin Perä-Pohjolan ja Länsipohjan suomalaista metsäverta. Muoniolainen äidinäiti viittasi mielellään Belgian valloneihin, joita tuli ja tuotiin aikoinaan Pajalassa olevaan Köngäksen ruukkiin ammattimiehiksi. Hänen komeasta katsannostaan, pikimustista silmistään ja ylväästä ryhdistään saattoi hyvin kuvitellakin, että valluunipa hyvinkin.
Myös isän puolella suomalaisuus on vankkaa perua. Hänen kotitalonsa nimittäin seistä törötti ja yhä töröttää Pajalassa väylän varressa, tosin täältä katsottuna väärällä puolella. Väki ja suku olivat meänkielisiä suomalaisia. Sitä väkeä, jota Suomen autonomian aikana 1800-luvulla epäiltiin Suomen suuriruhtinaanmaan ja sitä myöten Venäjän viideskolonnalaisiksi ja jota aina 1960-luvulle saakka yritettiin yleensä enemmän keppiä kuin porkkanaa käyttäen ruotsalaistaa.
1920- ja 1930-luvulla meänkieliset joutuivat Akateemisen Karjala-Seuran ja aitosuomalaisten välikappaleiksi, joiden asemalla lietsottiin suomalaista nationalismia. Saattoi se joihinkin heikkouskoisiin ja herraskaisiin purra, mutta yleensä väki pysyi tiukasti joko Lars Levin opetuksille uskollisina lestadiolaisina tai Moskovalle uskollisina kommunisteina, tai joissakin tapauksissa yhtä aikaa molempina, mitä nyt jonkin verran oli kristalliarkkia odottaneita korpelalaisia.
Eipä ollut tarkoitus ryhtyä näitä kansallisuusasioita ja sukujohtoja näin tarkasti selvittämään, vaikka varsinkin nuoruudessani tyytyväisyys Suomen valtion kansalaisuuteen liittyi suuresti siihen, että koin sen vahvistavan suomalaisuuttani. Myöhemmin olen paremmin ymmärtänyt kansallisuuden ja kansalaisuuden eron, ja ymmärrys on laimentanut nationalismiani. Kyllä minusta silti sopii myös suomalaisuutta juhlia ja siitä iloita, niin kuin juhlavuonna on tehtykin. Näinä päivinä haluan kuitenkin juhlia Suomen valtiota. Sillä on ollut vikansa, ei vähiten vasemmistoväen kohtelussa 1920- ja 1930-luvulla, mutta suurin piirtein kunniallisesti se on selvinnyt valtioiden joukossa ja puristuksessakin.
Kun itsenäisyyspäivänä nostan maljan Suomelle, nostan toisen Suomen tasavallan ensimmäiselle presidentille K.J. Ståhlbergille. Hänen kirjoittamansa on vuoden 1919 perustuslaki, jossa ensimmäisen kerran Suomea koskevassa lainsäädännössä mainitaan kansalainen-käsite. Hänen ansiokseen voi lukea myös maltillisuuden sisällissodan jälkeen ja monarkisteja vastustaneen nuorsuomalaisten siiven (niin sanottujen varpusten) johtamisen. Häntä ja muita tasavaltalaisia enemmän on tosin kiittäminen Saksan häviötä maailmansodassa, että noina kovina vuosina emme luiskahtaneet keisarin suomalaisista alamaisista kuningas Fredrik Karlin eli leikillisesti Väinö I:n alamaisiksi. Siitähän monarkistit ehtivät jo eduskunnalla päätättääkin lokakuussa 1918. Hirvittää ajatellakin, kuinka siinä olisi käynyt.
No hyvä, kolmannen maljan nostan Urho Kekkoselle, henkilökohtaisista syistä.