Kirsti Wallasvaara ja Anneli Sauli

Topi Berg

Kuulun Mediaunioniin eli entiseen Faktoriliitoon. Vuosituhannen vaihteeseen asti liitolla oli kesäpaikka nimeltään Niska-aho Kuhmossa Lentuanjärven rannalla, ihan Lentuankosken niskassa. Lentuallahan se Havukka-ahon ajattelija Konsta Pylkkänen souteli ja hautoi sinisiä ajatuksiaan. Lentua onkin iso ja kalaissa järvi. Se on viimeinen säännöstelemätön järvi ennen Kajaania ja Oulujärveä. Lentiirasta, jonne on matkaa noin kolmekymmentä kilometriä Kuhmon keskusta, laskee hieno kanoottireitti Lentuaan ja edelleen Lentuankosken ja Lammasjärven kautta keskustaan.

Olin Niska-ahossa isäntänä lähemmäs kymmenenä kesänä, Aina en jaksanut saunaa lämmittää, hakata saunapuita, saati lähteä onkimaan Lentuan isoja ahvenia. Silloin oli parasta painua ravintola Känsäkouran iloihin. Varsinkin Kuhmon kamarimusiikkijuhlien aikaan Känsäkoura oli mielenkiintoinen paikka. Samat tyypit, jotka päivällä soittivat viulua, selloa yms. vinkumapeliä, istuivat baarituoleilla kaljamukit nokan edessä. Jotkut heistä jopa tanssivat tai yrittivät tanssia humppaa. Tunnelma oli todella kansainvälinen.

Parasta Kuhmossa oli kuitenkin Kirsti Wallasvaara. Hän möi Kuhmon torilla mansikoita, Hän oli ihan yhtä nätti kuin elokuvissa ”Käpy selän alla” tai ”Mies, joka ei osannut sanoa ei”. Jälkimmäinen elokuva liittyy vuoksi meikäläisenkin historiaan. Osa elokuvan tapahtumista sijoittuu Vallilan kallioille. Niiltä me Vallilan asukkaatkin  tiirasimme ensimmäistä Sputnikia vuonna 1957.

En ole koskaan ahminut mansikoita niin paljon kuin Kuhmossa ollessani. Katsoin häntä silmiin ja sanoin vielä yksi litra

Mediaunioni luopui Niska-ahosta joskus vuosituhannen paikkeilla. Kuhmo ja Kirsti Wallasvaara jäivät pois kesäohjelmasta. Onneksi kaverini Tuomas rupesi käymään Sotkamossa siskonsa mökillä. Ja kukas kauppasikaan mansikoita Sotkamon torilla? Tietenkin Kirsti Wallasvaara. Tuomaskin oli vallan ihastunut myyjän kauniisiin silmiin ja ahmi mansikoita niin paljon kuin pystyi. Kun Kirsti Wallasvaara viime kesänä kuoli, me Tuomaksen kanssa vietimme hiljaisen hetken ja otimme konjakit hänen muistokseen.

Marssimme Helsingin vappukulkueessa rinnakkain entisen työkaverini Eero Kasper Taipaleen kanssa. Eero oli 60-luvulla Suomen parhaita mailereita ja moninkertainen Työväen Urheiluliiton mestari keskimatkoilla eli 800 ja 1500 metrillä. Hänen vetoapunsa ansiosta Pekka Juutilainen pääsi Tokion olympialaisiin v. 1964. Pekka ei kuitenkaan pärjännyt 800 metrin välieriä pitemmälle.

Kun me siis Eeron kanssa olimme vapppumarssimme marssineet, menimme Juttutupaan yhdelle oluelle ennen työväenlaulujen alkamista. Eräässä pöydässä oli tilaa. Pöydän ääressä istui yksi tutun näköinen nainen ja yksi mies. He nyökkäsivät, kun kysyimme, saammeko liittyä seuraan.

Ei se nainen turhaan ollut tutun näköinen. Hän oli nimittäin Anneli Sauli. Mies oli nyky-SKP:n puheenjohtaja JP Väisänen. Emme ehtineet laulamaan, kun kuuntelimme Anneli Saulia. Hän kertoi elokuvistaan ja teatteriurastaan Hän nauroi, kun onnittelin häntä siitä, että hän oli toipunut elävien kirjoihin elokuvasta ” Risti ja liekki ”. Siinä elokuvassahan hänet muurataan tyrmään yhdessä Tauno Palon kanssa.

Anneli Sauli oli koko ikänsä ollut työväenliikkeen ihminen ja kommunisti. Hänen elämänkatsomukseensa vaikutti hänen isäpuolensa, joka kuului punakaartiin ja tuomittiin kuolemaan, mutta säästyi teloitukselta puusepän taitojensa ansiosta. Isäpuolen kohtalolla on syy siihen, että Anneli Sauli 80-vuotishaastattelussaan kertoi olleensa kommunisti jo lapsesta saakka. ”Se tarkoittaa, että itse tajuaa ja ottaa selvää, mikä on oikeudenmukaista ja toimii sen mukaisesti”, hän sanoi samassa haastattelussa.

Huolimatta filmiurastaan niin Suomessa kuin Saksassa hän ei poliittisten mielipiteittensä vuoksi kelvannut Suomen teatterien näyttämöille. Hän oli työtön, kunnes Jouko Turkka soitti ja sanoi: ” Tule tänne Joensuun kaupunginteatteriin ”. Silloin elettiin vuotta 1971. Hän meni ja pysyi Joensuussa 25 vuotta. En muista, mitä laulettiin hänen eläkkeellelähtöjuhlissaan. Oliko se ”Kansainvälinen, Taistojen tiellä vaiko Työväen marssi”. Joku helvetin komea laulu se kuitenkin oli. Se mainittiin ihan erikseen lehdissä. Eero ja minä puolestamme emme ehtineet koko yhteislaulutilaisuuteen. Niin paljon oli puhuttavaa ja kuunneltavaa.

Tuosta vapusta on yli kymmenen vuotta. Nyt on Anneli Saulikin poissa. Kun näen toveri Taipaletta vappuna ja miksi en näkisi, otamme maljat hänen kunniakseen.