Rudolf Linblad
Otsikko tuo mieleeni Jaroslav Hasekin kirjan sankarin, kunnon sotamies Svejkin, joka sopi tapaavansa kaverinsa Vodickan prahalaisessa Pikari-nimisessä kapakassa sodan jälkeen kello kuusi. Siitä vaelsi ajatukseni toisen tsekkiläisen kirjailijan Turek Svatoplukin Liukuhihna ei odota (Kansankulttuuri, 1956), joka julkaistiin jatkokertomuksena Nahka- ja kumityöläisten liiton Pinkoja-nimisessä lehdessä. Se muuten oli ensimmäinen lehti, johon kirjoittelin juttuja nimimerkillä Kummisuutari ollessani nuorena rengaskorjaajana Rengashuolto-firmassa töissä.
Siihen aikaan oli maailma vielä mallissaan: Töihin mentiin kello seitsemäksi, toimeen kello kahdeksaksi, virkaan kello yhdeksäksi ja viinakauppaan kello kymmeneksi, joten siihen aikaan herätyskelloni soi kaikkina arkiaamuina kello kuudelta. Siihen aikaan tehtiin nimittäin töitä myös lauantaisin. Ainoa poikkeus oli kahden viikon kesäloma, jonka aikana kello kuusi vain korkeintain käänsin kylkeä ja jatkoin uniani. Nykyisin ovat melkein kaikki työajat päin p:tä. Kaupatkin ovat auki kaikkina vuorokauden aikoina ja jopa pyhäisin.
Puolue- ja ammattiyhdistystoimitsijana menin itsekin tosin yhdeksäksi virkaani hoitamaan, mutta nyt eläkkeellä ollessani rupean siihen aikaan vasta heräilemään.
Merellä ollessani ns. koiravahti päättyi aamuisin kello kuusi, jolloin yleensä painuin heti lämpöiseen punkkaan sikeitä vetämään.
Kun jalkani eläkeläisenä vielä sallivat seilaamisen sukeltajien tukialus MS Orbiitilla, oli minulla kesän pidemmillä reissuilla usein puhelimen herätys piippaamassa kello kuudelta. Silloin pomppasimme kipparin kanssa komentosillan takana sijaitsevista punkistamme jalkeille ja painelimme pikaisten aamutoimiemme jälkeen heti hommiin. Hän konehuoneesen pääkonetta käynnistämään ja minä byssaan meille aamukahvia keittämään. Kokilla kun viela oli tunnin nukkuma-aikaa, kun sukeltajilla oli aamiainen vasta kahdeksan jälkeen.
Saatuamme kahvit ja voileivät tuulensuojaan nielurisojen taakse painuimme hommiin. Kippari komentosillalle ruorin taakse ja minä keulaan ankkuripelin luo. Kytkin virran ja käänsin säätöratista pelin hiljaa vetämään. Kippari oli kytkenyt palopumpun ruiskuttamaan vettä ankkuriklyyssiin, pesemään pohjamutia hiljaksiin kolisten kohoavasta ketjusta. Menin katselemaan keulan yli mihin suuntaan ankkuriketju osoitti ja näytin sen kädellä viitaten kipparille. Hän ajoi laivaa viittamaani suntaan ja kun ketju osoitti suoraan alaspäin, nostin käden pystyyn, jolloin hän pienellä pakintöräyksellä pysäytti vauhdin.
Minä siirryin ankkuripelin luo ja kun ankkuri kolahti klyyssiinsä pysäytin pelin, katkaisin siitä virran, kiinnitin ankkurin hakasella, sammutin ankkurivalon, laskin alas pyöreän mustan ankkuroinin päivämerkin ja painuin kansikierrokselle. Ensin tarkistin alakannen styyrpuurin puolelta, että sukeltajaportin lukko oli kiinni ja portaat nostettu prykän rappujen viereen hakasilleen eikä mikään roikkunut laidan ulkopuolella. Peräkannella tarkastin, että jolla on kunnolla kiinnitetty, ettei se pääsisi heilumaan ja kiinnitysköydet kunnolla rullissaan ja suljin saunan avoimeksi jätetyn venttiilin. Paapuurin puolelta tarkastin vielä, että koneen jäähdytysvesi suihkusi aukostaan ennen kuin siirryin yläkannelle. Sen takaosasta katsoin lähinnä, että grillin kaasuhana oli kiinni sekä grilli että sen kaasupullo oli surrattu kiinni paikoilleen ja nostin perälipun salkoonsa.
Sen jälkeen menin komentosillalle ilmoittamaan kipparille laivan olevan meriklaari. Hän käski minut ruoriin sanoen, että kepitettyä väylää avomerelle ja punaiset kepit styyrpuurin puolella, annan sinulle uuden kurssin itäpoijun kohdalla kun päästään avomerelle. Näin tapahtui ja minä käänsin kurssin kohti päivän sukelluskohdetta venäläisen hävittäja Gordnyin hylylle. Laiva ajoi miinaan, kun venäläiset jatkosodan aikana tyhjensivät Hangon ja makaa avomerellä hieman Suomen merirajan ulkopuolella.
Taivas oli pilvetön ja kun merituuli ei vielä ollut herännyt, niin meri oli peilityyni joten laiva hoiti melkein itseään. Kippari hoiti raskaan vastuunsa korkeajalkaisessa tuolissaan istuen ja minä vähän kevyeemmän vastuuni jakkaralla ruorin ääressä.
Kippari aloitti jokapäiväiseksi tulleen ajankuluvitsailumme sanomalla:
– Hyvin menee, mutta menköön.
Minä vastasin kuten yleensä:
– Elämä hymyilee jäljellä olevin hampain joista yksi on melkein ehjä.
Hyvää ajankulua oli myös arvkokkaan kohtelias keskustelu tyyliin:
– Herra kapteeni, voisitteko hetkeksi ottaa ruorin, kun minulle tuli hyvin akuutti virtsaamisen tarve. jne…
Vanhan ajan höyrylaivoissa konepuolen miehet sanoivat yleensä kansimiehiä tyhjään tuijottajiksi, kun he itse lapioivat tonnitolkulla hiiltä höyrypaineen ylläpitämiseksi. Nykyisissä laivoissa vahdissa olevat konepuolen miehet istuvat hekin valvonahuoneessa mittareita tuijottamassa ja esimerkiksi Orbiitissa tärkeimmät mittarit näkyvät komentosillan TV-ruudussa ja jompikumpi siellä vahdissa olevista käy kerran tunnissa konehuoneessa tarkastuskierroksella.
Niinpä niin, ennen oli miehet rautaa ja laivat oli puuta hii-o-hoi, puisevaa on merenkulku nyt, kun laivat ovat rautaa…
Yksi asia on kuitenkin vielä kohdallaan. Me komentosillan puu-ukot tuijotamme avomerellä erilaisten näyttöjen lisäksi suurimmen osan vahtimme ajasta tyhjyyteen.