Karkauspäiväni

Ale Koivuniemi

Puolueellinenko! Totta helkkarissa minä olen. Panssarivaunujen vyöryessä rajan yli Ukrainaan.

Putinin syyttäessä kohteen kansalaisia natseiksi unohtaen mainita oman tavoitteensa. Venäjäksi, en sitä osaa, sanat maistuivat kuitenkin samalta kuin Hitlerin suusta tuttu ilmaisu yli 80 vuotta  sitten: mehr Lebensraum, suomeksi enemmän elintilaa! Tarve pyyhkiä Ukrainan valtio kartalta. Neuvottelujen savuverhon hälvettyä oli pakko ottaa kantaa, tulla puolueelliseksi, ei vain olankohauttajaksi. Omat kokemukset, omat muistot tapahtumista kauan sitten. Siksi puolueellinen. Ovi, varsiluudalla teljetty ovi, kappale omaa historiaa. Vuosien painajaisunien keskipiste.

Tässä yuteydessä olisi helppo kirjoittaa talvi- ja jatkosodan poliittisista taustoista. Syistä, jotka johtivat Suomen ajautumiseen toisen maailmansodan pyörteisiin. Jatkosodassa oli vain kysymys siitä, ketä vastaan sodittaisiin. Talvisodan alkaminen oli puolestaan seuraus Hitlerin kainosta, Stalinille osoitetusta pyynnöstä: ampukaa ihmeessä ne Mainilan laukaukset. Syy: Stalinin saksalaisille vuonna 1938 lahjoittaman, lähellä Murmanskia olevan vuonon rannalle rakennetun sukellusvenevarikon puuttuva maayhteys.

Molempien sotien jälkinäytöksiin kuuluivat massiiviset evakuoinnit Suomen Lapissa. Ns. välirauhan ehtoihin kuuluvana evakoitiin lähinnä Kuolan niemimaalla asuneet saamelaiset eri puolille Suomen Lappia. Jatkosodan päättymisen ehtoihin kuului muun muassa saksalaisten sotilaiden poistaminen Suomen sotatoimialueilta. Seurauksena Lapin sodaksi kutsuttu puhdistusoperaatio ja napapiirin pohjoispuolen lähes täydellinen evakuointi. Evakoiden joukossa minäkin.

Nelivuotiaan källin muistikuvat kaukana sodan keskiöstä ovat luonnollisesti melko vähäiset. Tässä yhteydessa sana kaukana merkitsee pientä kyläyhteisöä pari penikulmaa länteen Jäämerentiestä ja toiset pari penikulmaa lisää lähimmältä kirkolta pohjoiseen. Vain kaksi tai kolme kertaa matalalla lentäneet lentoneet. Joko saksalaisia tai suomalaisia, me källit seisoimme pihalla ja vilkutimme niille. Tietysti ämmi suuttui, olisi kuulemma pitänyt juosta piiloon.

Nälän muistan ja katon rajassa orressa riippuvat pettuleivät. Itkin kerran niin vaativasti, että ämmi hermostuu, ottaa tuolin, nousee sille. Irrottaa orresta yhden leivän, työntää sen käteeni. Ahmin siitä yli puolet, lopusta tappelevat muut källit, ämmi itkee.

Navetan kosteanlämmin tuoksu, sen muistan ja savusaunan avautuvan oven, raosta esíin työntyvä käsi viskaa lattialle paperikääröjä. Joku ojentaa minulle yhden sellaisen. Puinen, punamullalla värjättty parin tuuman pituinen lentokone. Ensimmäinen ikioma leikkikaluni, vieläkin tallella. Vain sivuvakaaja rikkoutunut.

Pihalle saapuu outoasuinen mies, puhuu hetken isän kanssa, nostaa käden lakin reunaan ja lähtee kävelemään kauempana olevaa naapurimökkiä kohti. Isä tulee sisään, sanoo jotakin, ämmi purskahtaa itkuun. En ymmärrä sanoja tai sitten ne ovat äänettömiä. Isä lähtee ulos, viipyy siellä pitkään, tulee sisään ja pyytää minun lähtemään mukaan veneelle. Perillä isä nostaa minut veneen tuhdolle, työntää sauvalla veneen irti rannasta ja alkaa sestoa venettä alavirtaan. Näen veneen pohjalla viikatteen, haravan, hangon, kirveen, rautakangen, pari kangassäkkiä, muuta en muista. Koko matkan isä sestoo sanomatta sanaakaan, niittyladon kohdalla isä kääntää veneen rantaan. Astuu eteeni ja työntää keulan syvemmälle rantapenkereelle, nostaa minut veneestä ja kantaa sitten tavarat ladon seinustalle ja laittaa ne yksitellen ladon heinien alle näkymättömiin.

Isä seisoo hetken paikallaan selin minuun, pyyhkäisee kuin salaa joko otsaansa tai silmiään. Nostaa sitten minut takaisin veneeseen ja työntää sen irti rannasta, sestoo takaisin kotirantaan. En muista, kysyinkö jotakin, isä ei ainakaan vastannut. Itse olin vielä liiaksi källi tajutakseni matkan merkitystä, Näin jälkeenpäin tiedän isän aavistaneen matkan kotirantaan olevan hänen viimeisensä. Tihenevistä yskänpuuskista huolimatta en tajunnut sairauden vakavuutta.

Seuraavana aamuna me kaikki kannamme pieniä nyyttejä pihalle, kuulen niiden sisältävän mukaan otettavaa, ilmeisesti ruokatarvikkeita ja astioita. Ehkä aistin tekoon sisältyvän pelon ja ilmassa leijuvan uhan. Muuten en pysty selittämään omaa käyttäytymistäni hetkellä, jolloin näen ämmin itkevän hänen teljetessä varsiluudalla porstuan oven…

Luudalla teljetty ovi, ketään ei olisi kotona. Koti jäisi tyhjäksi, kukaan ei pääsisi sisään. Merkki, ettei kukaan tulisi avaamaan ovea. Ämmin ojentaessa minulle jotain pientä nyyttiä parahdan: mie en lähe mihinkhään! Toisten huomautuksiin ajatukseni mahdottomuudesta selitän pärjääväni: mie työn potthuja ja keitän kaulapuuloo. Mie nouvan joettha vetthä ja laitan oven täpphiin etthei kalhu pääte titthään ja mie onkin tammukoith tuottha joeth.

Selitykseni eivät ole käyttökelpoisia, ämmi uhkaa ottavansa piiskan ja kurittavansa. Silloin minä karkaan. Yritän juosta kotimökin takana olevaan metsikköön piiloon, turvaan. Tietysti se jäi vain yritykseksi. Kymmenkunta vuotta vanhempi veljeni saa mitut kiinni. Hieman toruja sekä tukkapöllyä ja minut on lannistettu, veli nostaa minut harteilleen. Herään, kun joku nostaa pois esteenä olevan veräjän rimoja,

Nukahdan uudelleen ja herään kuorma-auton lavalla. Se on pysähtynyt ilmeisesti häkäpöntön täydennyksen vuoksi. Pysähdyspaikan luona todennäköisesti saksalainen panssarivaunu. Kanssaevakot lavalla osoittavat sitä käsillään ja puhuvat höökivaunusta. Kuin unikuva, prätkättävä moottoripyörä lähtee pysähdyspaikalta.

Rovaniemen asemalla lottapukuiset naiset jakavat ruokaa, näen ensi kertaa uhkaavasti valkoista höyryä sihisevän veturin ja monta pyörillä olevaa moni-ikkunaista taloa. Nousemme tuollaiseen tupaten täynnä olevaan taloon. Osa lapsista on nostettu talon hyllyille, Itse nukun tavaroiden keskellä penkin alla matkan Rovaniemeltä Kannukseen. Kannuksessa joudumme kävelemään vähän matkaa asemalta eteenpäin toiselle junalle. Sanovat, että rata on katkaistu. Kaikesta huolimatta pääsemme junalla joko Kalajoelle tai Lohtajalle, en vieläkään tiedä. Pääteasemalla kuitenkin vastassa hevoskyyti evakointikotiimme.

Lähes parin vuoden kuluttua ämmi, sisareni sekä veljeni palaavat syntymäkotiini. Itse olen vielä evakkoreisulla. Isä ei ehtinyt olla evakossa pitkään, hän matkusti syntymäkotiinsa Etelä-Suomeen. Hän toivoi sisarensa yhdessä miehensä kanssa adoptoivan minut, joten osaltani evakkoreissu on vielä kesken. Enää en tosin näe niitä painajaisunia siitä luudalla suljetusta ovesta.

Ale Koivuniemi on Laajasalon Eläkeläiset ry:n sekä Helsingin aluejärjestön Kirjoittajien jäsen.