Aili Pollari
Vuonna 1985
Olemme mieheni kanssa innokkaita marjastajia. Kerran 80-luvulla Oulun seudulla oli huono hillasato ja kuulimme tutuilta, että Posio–Pudasjärvi-suunnalla oli runsaasti hilloja. Siispä sinne marjaan.
Tytär lapsineen mökin vahdiksi ja koirapiiaksi ja matkaan. Lähdimme aikaisin ajamaan. Noin kilometrin päässä kotoa huomasin taustapeilistä, että koira tuli tuhatta ja sataa perässä. Pysäytin ja päätimme, että tulkoon mukaan. Saksanpaimenkoira takapenkillä jatkoimme matkaa.
Pudasjärvellä tuli sade vastaan ja yltyvä tuuli. Pidimme pienen tauon ja mietimme, mitä tehdään. Päätimme kuitenkin jatkaa matkaa. Olimme iltapäivällä tietämäni hillasuon laidalla noin seitsemän kilometrin päässä kylältä. Vettä sateli hiljalleen ja ajoittain kävi kovia tuulenpuuskia.
Söimme eväitä ja joimme kahvit, läksimme suolle. Emme ehtineet kauaksi, kun sade kiihtyi myrskyksi. Hetkessä olimme läpimärkiä. Juoksujalkaa takaisin autolle, koira ensimmäisenä. Yksi kerrallaan saimme autossa vaihdettua vaatteet kuiviin. Ei ollut muuta keinoa kuin pakkautua autoon myrskyltä ja sateelta suojaan. Kaadoimme etupenkit ja päätimme yrittää nukkua ja lähteä sateen tauottua uudelleen suolle. Myrsky oli niin kova, ettei uskaltanut lähteä poiskaan ajamaan. Emme myöskään halunneet heti luovuttaa, kun olimme näin kauas tulleet.
Tuli ongelma, mihin koira sijoitetaan, auto oli Toyota Corolla, kaksiovinen. Schäfer teki ratkaisun, heti kun ovi avautui, koira hyppäsi kaadetulle etupenkille, otti hyvän asennon ja sulki silmänsä. Jouduimme nostamaan kuljettajan penkin ylös, minä änkesin takapenkin nurkkaan istumaan ja mieheni ratin taakse torkkumaan. Siinä meni yö myrskyä kuunnellen, koira kuorsasi tyytyväisenä, me torkahtelimme pieniä torkkuja.
Heti kun aamu vähän valkeni, ja saimme jäsenemme toimimaan, päätimme lähteä kotiin. Sade ei näyttänyt laantumisen merkkejä. Myrsky oli kuitenkin loppunut, mutta taivas oli paksussa pilvessä, ei ollut tietoakaan tasaisen sateen lakkaamisesta. Satoikin sitten kolme päivää.
Hilloja emme saaneet, mutta olipahan unohtumaton yö ulkona.
Vuonna 1961
Mieheni oli tuolloin laikuttamassa poltetun metsän pohjaa männynsiementen kylvöä varten. Työmaa sijaitsi noin 20 kilometrin päässä kylältä vaaran rinteellä, josta oli koivikko poltettu pystyyn. Hänen lisäkseen siellä oli kaksi muuta työmiestä. Heillä oli asuntona vanha savottakämppä pienen joen varrella laaksossa. Mieheni pääsi harvoin kotiin käymään, noin kahden viikon välein.
Heinäkuun puolivälissä hän kävi kotona viikonloppuna ja kertoi, että sinne työmaa -alueelle ja lähiseudulle tulee valtavasti hillaa. Jyväskylässä asuva nuorempi sisareni oli tulossa kyläilemään Ouluun, sukulaisia tapaamaan. Kerroin äidilleni hillasadosta ja sisareni kuultua asiasta hän innostui. He olivat omalla autolla liikkeellä ja halusivat lähteä hillaan. Sisareni odotti lasta, jonka oli määrä syntyä noin kuukauden perästä. Minua hänen tilansa vähän arvelutti, mutta hän halusi välttämättä lähteä.
Lähdimme aikaisin aamulla, että ehtisimme suolle vielä samana päivänä. Sisareni oli ottanut äidiltä viidenkymmenen litran saavin ja kolme ämpäriä. Äiti ja nuoremmat sisaret olivat nauraneet, kun hän oli aikonut tuoda kaikki astiat täynnä hilloja. Minulla oli omaa tarvetta varten kolme ämpäriä. Ajoimme mieheni antamien ohjeiden mukaan. Korkealta mäeltä näimme puron varressa olevan metsäkämpän. Auto jätettiin mäelle ja pitkospuita kävellen menimme yöpymistarvikkeiden ja eväiden kanssa kämpälle. Polun varrella oli hilloja joka puolella niin pitkälle kuin silmä kantoi. Taaempana olevan vaaran rinne hohti keltaisena auringon paisteessa.
Lämmitimme mukana tuodun ruuan ja keitimme kahvit, miehenikin piti tauon työstään. Lepäämään emme malttaneet jäädä. Riensimme kiireesti täyttämään astioita, polunvarren marjat jätimme metsänistuttajien herkuiksi. Kauempana oli koskemattomia runsaampia saaliita kerättäväksi.
Sisareni istui kaatuneen puun rungolle ison vatsansa kanssa, laittoi ämpärin eteensä ja alkoi poimia kaksin käsin. Välillä siirsi vain takamustaan ja käänsi jalkansa puun toiselle puolelle. Siitä hän keräsi ämpärin täyteen istualtaan. Hänen miehensä ja minäkin saimme ämpärit täyteen ja vielä toiset ämpärilliset. Näin meillä oli saavi täynnä, kansi päälle ja miehet upottivat saavin hetteeseen yöksi.
Äkillinen ukkonen ajoi meidät kämpälle, lepäsimme ukkosen ajan, laitoimme savusaunan lämpiämään. Sisareni jäi laittamaan ruokaa, hänen miehensä lämmittämään saunaa. Minun oli pakko mennä vielä keräämään hilloja. Sain ämpärin nopeasti taas täyteen ja palattuani saimme jo mennä saunaan. Saunominenkin oli elämys, valtavan suuri sauna, sisältä aivan musta. Vesipatana toimi ulkopuolella oleva kahdensadan litran vetoinen tynnyri. Se oli asetettu kivien päälle ja alle tehtiin tulet, siinä kuumennettiin saunavedet. Olimme aivan nokisia, kun tulimme löylystä, siellä me pihalla peseydyimme. Jos olisimme peseytyneet saunassa, olisimme tulleet yhtä nokisina ulos.
Yhtenä lisäelämyksenä olivat vielä porot, niitä tuli iso joukko sateensuojaan vanhaan talliin. Tallin ovi repsotti yläsaranan varassa, sinne menivät suojaan ukkossateelta. Saunan jälkeen söimme ja menimme nukkumaan, kyllä uni maistui, koko yön näin unta ulkona odottavista, poimimattomista hilloista.
Aamulla nousimme kuudelta, aurinko paistoi ja marjat kutsuivat. Pikaisen aamiaisen jälkeen nopeasti vaaran rinteeseen poimimaan metsän kultaista satoa. Poimimme kaikki tuomamme astiat täyteen heti aamusta. Sisareni miehineen lastasi marjat autoon, joivat pikaiset kahvit voileipien kera ja lähtivät paluumatkalle kohti Oulua, sata litraa hilloja autossaan. Mieheni työkaveri kävi kylällä kaupassa ruokatunnillaan ja toi kolme ämpäriä minulle. Minunkin astiat olivat lähteneet täysinä mummulaan. Sain poimittua ne kolme ämpäriä täyteen, vaikka yllättävät ukkoset ajoivatkin minut kaksi kertaa kämpälle lepäämään. Seuraavana aamuna mieheni vei minut kylälle marjoineni, pääsin sieltä linja-autolla Ouluun. Illaksi ehdin kotiin, kaksi nuorinta sisartani olivat olleet lapsieni hoitajina. Olivat kyllä ihmeissään marjojen suuresta määrästä. Tehtiin kermavaahtoa ja herkuteltiin kerrankin kunnolla, sitten loput marjat talveksi pakasteeseen.
Topi Berg sanoo
Moi Aili!
Tulipa jutustasi mieleeni, että nyt täytyy ottaa selvää hinnoista eli: Mitä mahtaa maksaa lakkalikööri Alkossa ja lakkahillo kaupassa. Vieläkö niitä mahtaa saada? Huomenna selvitän asian.
Olen sen verran kolunnut Kainuun korpia ja soita, että tiedän miltä keltaisena hehkuva lakkasuo näyttää. Hulluksihan siinä tulee.
Vähän sama tunne on se, kun törmää sieniryppäisiin eli suppilovahveroihin, karvarouskuihin yms. Kun niitä kerää koriiin, niin
katse koko ajan tähyää seuraavaa rypästä. Että seuraavaksi tuonne!
PS. Nostin äsken siirtolapuutarhastamme viimeiset perunat. Upeita nekin olivat. Eli vaikka olenkin hesalainen, on minussa vielä ripaus luontoihmistä jäljellä. En ole täysin kasvanut kiinni asvalttiviidakkoon, kuten laulussa sanotaan