Aili Pollari
Vanhempien sisarien kanssa menneitä muistellessa omatkin muistot kirkastuvat. Näin kävi taasen itsenäisyyspäivänä. Liukkaat kelit olivat alkusysäyksenä. Täällä Oulunseudulla on todella liukasta. Liisan liukkaat, Kaijan kaljamat, Annanpäivän jäätiköt kaikki on jälleen koettu. Muistelimme, että näin on ollut useimmiten, ellei peräti aina.
Meillä oli tapana ompelijalle meno itsenäisyyspäivänä. Silloin ei ollut koulua eikä äidillä postinkantoa. Matkaa ompelijan luokse oli kymmenen kilometriä ja kulkuneuvona potkukelkka.
Kolme vuotta vanhempi sisareni ja minä olimme koululaiset. Vuosi -46 tai -47. Äiti odotti kuudetta tai seitsemättä keväällä syntyvää lastaan. Kaksi alle kouluikäistä oli kotona. Vanhin sisareni oli jo mennyt omilleen ansiotyöhön.
Äiti lähetti meidät juhlamekon tarvitsijat keskenään matkaan potkukelkalla. Sisareni Mirjami 11 vuotta minä 8 vuotta vanha. Viemisiksi ja ompelijan palkaksi äiti oli tehnyt leipäjuuston. Lisäksi mukaan pakattiin tuoretta leipää, voita ja varmaan myös maitopääläri. Sangallinen kolmen tai viidenlitran astia. Mahdollisesti oli vielä alatoopia ja sianlihaa. Teurastukset oli tehty marraskuun lopulla.
Emme ole varmoja oliko meillä jotain kangasta mekkoja varten. Kaupoissa ei ollut mitään ja vanhoja pienennettäviäkään ei tainnut olla. Sota-aika oli kyllä tehokkaasti tyhjentänyt kaikki varastot. Äiti oli luultavasti sopinut kangasasian ompelijan, hyvän ystävänsä Aili Jaakolan kanssa. Hän oli ehkä saanut hankittua jostakin kangasta tai purkanut tyttärensä tai oman leninkinsä, joka hyvin kelpasi lasten mekoksi.
Aikaisin aamulla äiti laittoi meidät matkaan. Pakkasta ei ollut paljoa ja loistava luistava potkurille sopiva keli. Luultavasti minä istuin kelkassa viemiset sylissäni ja Mirja laittoi potkukelkan lentoon. Ylimurron talot jäivät taakse, oltiin pian Ojakylässä. Kankaanmutkan jälkeen taakse jäivät Kotila ja muutkin Ojakylän talot.
Nurron luota alkoi Pitkäkuja, viivasuora tienpätkä joka tuntui aina loputtomalta. Matinollin mutkaan se suora loppui. Parin lisämutkan jälkeen Toppisen talo ja vauhdikas syvällä virtaava Ängeslevänjoki. Toppisen pihalta jyrkkä, vatsaan koskeva törmä alas ja raskas törmä ylös. Jaksoikohan Mirja työntää minut ylämäkeen. Voi olla että alamäki antoi vauhdin ja sain istua kyydissä ylös asti.
Ängeslevän koulu jäi taakse. Nykyään se on yksityisten ihmisten kotina. Ängesleväntielle tultaessa Haarankauppa oli seuraava kiintopiste. Muhos–Tyrnävä-tietä oikealle ja pian oltiinkin perillä. Mirja oli käynyt äidin kanssa ennenkin, minä menin ensimmäistä kertaa.
Jaakolat asuivat omakotitalossa lähellä Tyrnävän keskustaa. Heillä oli opiskelijatytär Ilma. Ahti Jaakola oli automiehiä: hänellä oli linja-auton liikennelupa.
Aili-rouva syötti ja juotti meidät. Mitat mekkoja varten otettiin ja hän ryhtyi ompelemaan.
Me saimme ajankuluksemme Ilma- tyttären kirjoja luettavaksemme. Aika riensi nopeasti, olin nenä kirjassa satujen saarilla ja seikkailujen pyörteissä koko ajan minkä siellä viivyimme. Lukeminen oli minusta parasta ikinä. Mirja oli tutkinut vähän taloa. Yhdessä huoneessa oli ollut piano tai flyygeli. Mirjan olisi tehnyt mieli kokeilla soittamista mutta arkaili. Ei kehdannut kysyä saisiko kokeilla. Kun mekot oli sovitettu siihen malliin, ettei meitä enää tarvittu, lähdimme kotimatkalle.
Kotiin vietäväksi saimme kassillisen kirjoja. Olimme saaneet lainata heiltä aikaisemminkin. Koulun pienestä kirjastosta sai kerralla vain kaksi kirjaa kahdeksi viikoksi. Eihän se riittänyt mihinkään. Molemmat rakastimme lukemista.
Kotimatkasta ei Mirjakaan muistanut mitään. Sama tuttu tie päinvastaisessa järjestyksessä. Olimme varmaan todella väsyneitä. 20 kilometriä potkukelkalla olisi aikuisellekin urakka.
Meille se oli seikkailu.
Rehellinen muistelo eletystä elämästä.