Talvisota alkoi 31.11.1939. Isä osallistui sotaan vapaaehtoisena alle 18-vuotiaana, kun muutkin nuoret menivät. Käytännössä tehtäviin kuului ammusten toimitus etulinjojen taakse kuorma-autoilla. Kuljettajan lisäksi kuorman päällä oli tähystäjä ja lastina 60 tykinammusta. Isän kertoman mukaan ryhmällä oli 10 autoa, jotka kaikki säilyivät.
Paluukuormassa tuotiin kaatuneet sotilaat. Tehtävään oli kahden päivän koulutus. Talvisota loppui 13.3.1940 ja jatkui 2 vuoden asevelvollisuutena. Jatkosota alkoi 25.6.1941 ja asevelvollisuus oli samoja sotatehtäviä kuin talvisodassa ammustarvikevarastomiehenä.
Sodan loppupuolella siirtoja tehtiin eri rintamalohkoille nopeaan tahtiin ankarien hyökkäysten torjumiseksi. Isän kohdalla mainitaan sotatoimialueina Laatokan Karjala, Aunus ja Pitkäranta. Ammusten kuljettaminen mahdollisimman lähelle eturintamaa oli vaativaa. Ammuksista oli pulaa, sota enteili loppua. Kiivas sodankäynti kulutti myös voittoisan naapurin voimia. Aselepo tuli 19.9.1944 itärajalla, mutta sotatoimet jatkuivat vielä Lapin alueella saksalaisia vastaan. Isän kohdalla ei ollut enää käskyä siirtyä Lapin sotaan. Sotatoimet merkitsivät ajalla 11.10. -27.11.1944 erilaisia huoltotoimia. Kotiutus tapahtui 27.11.1944.
Merkinnät kantakortissa
Sotilasarvo: sotamies
Aselaji: huolto/ yleishuolto
Erikoiskoulutus: autohuoltomies
Kunniamerkinnät: v 39 -40 Muistomitali, v 41 -45 Muistomitali
Ei haavoittunut, ei rikoksia
Rintamasotilastunnus 13.3.1972
Sodan vaikutus nuoreen mieleen oli traumaattinen. Äidin tervehdyttävä vaikutus on ollut tasapainoisemman elämän varmistamista. Kodin rakentaminen jälleenrakennuksen aikana 1945 – 1955 ja lasten syntyminen 1945 – 1954 antoivat elämälle tarkoitusta ja vahvaa voiman tunnetta.
Sodasta ei saanut kysellä tai ei saanut ainakaan vastauksia kysymyksilleen. Äiti saattoi valaista asiaa, jotka isän viimeisinä elinvuosina sain myösvarmistetuksi isältä. Sodasta palaavat kouluttautumattomat miehet kohtasivat myös työttömyyttä, isänkin kohdalla se oli ajoittaista ja silloin tahtoi mieli ailahdella. Jotenkin asiat kuitenkin järjestyivät.
Sodan melskeet ja vihdoin ikääntyneenä saatu arvostus olivat keskustelujen aiheita palvelutalossa elämän loppuvaiheissa. Isänmaallisuus nousi keskusteluihin ja juhlahetket erityisesti. Hämeenlinnan sisälähetysseuran kodissa kävi paljon vieraita esiintymässä, joulu ja itsenäisyyspäivä olivat erityisiä ja ohjelmia oli rakennettu ikäihmisiä huomioiden. Isäni kuoli 2012 yli 90-vuotiaana henkisesti virkeänä, mutta monien sairauksien vaivaamana. Viisi yhteistä vuotta äitini kanssa palvelutalossa olivat isälle raskaita, sillä hän joutui seuraamaan äitimme muistisairauden etenemistä. Kuitenkin yhteisö tuli tutuksi ja leskimiehen elämää virkistivät yhteiset kortinpeluuhetket ja monipuoliset talon ohjelmat.
On hyvä elää itsenäisessä maassa. Kiitän sotaveteraaneja, sotaan osallistuneita naisia rintamilla ja kotirintamilla uhrauksellisesta työstä Suomen hyväksi.
– Seija Koponen
