Aili Pollari
Tuo lausehan on vain yksilön mielipide, joka kuvaa hänen henkilökohtaista suhtautumistaan ikääntymiseen. Mitä suurempi tuo numero on, sitä enemmän sillä on merkitystä, muiden ihmisten mielestä. Olen käyttänyt tuota lausetta, ja ollut oikeasti tuota mieltä. Porskuttanut vuosikymmenet läpi töitä tehden ja opiskellen miettimättä numeroiden suurenemista.
Aina silloin tällöin on joku sivullinen pysäyttänyt jollain sanomisellaan tai teollaan miettimään, onko tekemiseni pahastikin ristiriidassa ulkonäköni kanssa.
Ensimmäinen kerta oli aikana ennen ulkomaalaisia marjanpoimijoita. Tein perhesyistä vapaaehtoisesti pätkätöitä. En ollut kortistossa, saatoin siis itse valita mitä tein ja milloin. Leppävirralla kaivattiin mansikanpoimijoita, ja päätin että sinne kahdeksi viikoksi. Soitin, ikääni kysyttiin ja hämmästyin suuresti, kun minun sanottiin olevan liian vanha. En ollut täyttänyt vielä viittäkymmentäkään ja olin ikäni poiminut marjoja myös mansikoita. Tinkasin syytä ja syyksi sanottiin etten tulisi toimeen koululaisten kanssa, joita suurin osa poimijoista oli. Ikäraja kaksikymmentä vuotta. Vanhempia ihmisiä ei sinne palkattu. Joku kuitenkin valitti asiasta. Myöhemmin selvisi että asumisolosuhteet eivät täyttäneet lain vaatimuksia. Minut se pysäytti miettimään numeron merkitystä.
Seuraava kerta tuli noin viisitoista vuotta myöhemmin, kun olin jo täyttänyt kuusikymmentä. Odotin Oulun Tuirassa Valtatiellä bussia iltapäivällä helmikuussa. Pakkasta noin kaksikymmentä astetta. Nuori nainen, rollaattorin kanssa kulkeva pysähtyy ja alkaa manata äänekkäästi: ”Kuka on jättänyt vanhan ihmisen pakkaseen yksin paleltumaan?” En meinannut saada suunvuoroa hänen päivittelyltään. Hän aikoi jäädä seurakseni varmistamaan etten joutuisi hukkaan. Kiitos vain hänelle huolenpidosta, mutta hän oli suuremmassa vaarassa paleltua kuin minä, liikkumisvaikeutensa takia.
Kolmas miettimisen paikka tuli viime talvena. Opiskelin aamupäivisin Pohjankartanossa. Bussin vaihtamisen takia jouduin menemään melkein tuntia aikaisemmin. Istuin tunnin alkamista odottamassa toisen kerroksen aulassa, pöydän ääressä lukemassa tai kirjoittamassa. Ihmisiä kulki tasaisena virtana luokkiinsa, en kiinnittänyt heihin huomiota. Nostin katseeni kun joku toivotti hyvää huomenta. Viereeni oli pysähtynyt noin kolmekymppinen mies, hän hymyili ystävällisesti. Vastasin huomenen toivotukseen. Hän näytti siltä, että halusi sanoa jotain. ”Tulit sitten opiskelemaan,” kuului kysymys, myönsin ja kerroin kurssini nimen. Näimme myöhemminkin ja hän sanoi aina jotain ystävällistä.
Olen koko ikäni ollut aamuvirkku. Iltaopiskelun olen jättänyt siitä syystä. Niinpä olen kummajainen teinien seassa. Onhan se hyvä, että varmistetaan vanhan ihmisen järjen juoksu epätavallisissa tilanteissa. Nyt olen alkanut ymmärtämään minkä takia jotkut ikäihmiset eivät halua mennä yksin mihinkään. Kahteen kulkijaan ei niin herkästi kiinnitetä huomiota. Minulla yksin kulkeminen on elämäntapa, harmillista jos siitä täytyy luopua kun numerot suurenevat joka vuosi.
