Pekka Isaksson
Presidentti Sauli Niinistö joutui Puolassa järjestetyn Auschwitzin vapauttamisen muistotapahtuman yhteydessä tehtävään, joka varmaankin tuntui ikävältä. Hän joutui kommentoimaan suomalaisille tiedotusvälineille Turun juutalaisen synagogan töhrimistä punavärillä ja Israelin lipun polttamista Tampereella muistopäivän alla ja aattona. Ikävä tehtävä oli siksi, että kukapa päämies haluaa maansa julkisuuteen tällaisista teoista tai haluaa joutua vastaamaan niitä koskeviin kysymyksiin.
Niinistö kommentoi tapahtunutta hyvin. Hän paitsi totesi synagogan töhrimisen olevan hyvin huolestuttavaa, myös sitoi sen ja lipun polttamisen laajemmin rasismin ja antisemitismin kasvuun. Niitä hän puolestaan luonnehti toisilleen läheisiksi ilmiöiksi.
Minusta kommenteissa oli hyvää sekin, että Niinistö näytti avoimesti hämmennyksensä. Miten ilmiöön voidaan puuttua? hän kyseli. Pirkanmaan käräjäoikeuden päätös natsihenkisen Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen Suomen osaston lakkauttamisesta ei riitä, eikä Niinistön puhe, jonka hän kertoi aikovansa asiasta pitää.
Ylen verkkouutisessa Niinistö pohdiskeli, mikä ihmisen ajaa yhtäkkiä kääntymään pahaksi, tavallisetkin ihmiset. ”Varmasti joitain propagandisteja aina on, mutta miten he saavat mukaansa muita, se on se mikä minua huolettaa erityisesti”, hän sanoi.
Kysymys on vaikea. Jo ”pahuus” vaatii pohtimista. Mitä tässä yhteydessä on pahuus: onko rasististen tai kansallissosialististen oppien kannattaminen merkki pahuudesta tai pahaa itseään? Kulkeeko pahuuden raja niiden kannattajaksi tunnustautumisessa? Niiden saarnaamisessa? Vai vasta niiden mukaisiin tekoihin ryhtymisessä?
Vastata on yritetty. Minäkin pieneltä osalta muun muassa yhdessä pitkäaikaisen työtoverini Jouko Jokisalon kanssa kirjoittamassamme rasismin aatehistorian tietokirjassa Skinejä ja kallonmittaajia. Sen neljäs painos julkaistiin vuosi sitten. Sen antisemitismiä ja natsi-ideologiaa koskevat osat ovat Joukon kirjoittamia, opillista ja tieteellistä rasismia koskevat osat pääosin minun.
En tiedä, minkä verran kirjasta on lopulta apua vastauksia etsittäessä. Ehkä se joitakin viitteitä antaa siitä, minkälaiset aatteelliset ja opilliset polut johtivat rotuantisemitismiin ja lopulta Auschwitziin ja muihin natsi-Saksan pystyttämiin keskitys- ja tuhoamisleireihin.
Kun tällaisessa blogissa ei voi käsitellä edes tuon yksittäisen kirjan sisältöä, niin nostan esille van yhden vastauksen Niinistön kysymykseenn. Se on rasismiin ja rotuantisemitismiin kuuluva ihmisyyden riistäminen. Sen voi nähdä kasvavan perinteisestä uskonnollisesta juutalaisvastaisuudesta erityisesti siinä vaiheessa, kun juutalaisvastaisuus ja -viha muuttuivat rodullistaviksi ja alkoivat kehittyä rotuantisemitismiksi. Tämä tarkoitti juutalaisten määrittelemistä erityiseksi roduksi eikä uskonnolliseksi ryhmäksi. Tälläkin on syvät historialliset juuret.
Uskollinenkin antijudaismi sai Jeesuksen- ja lapsenmurhaajaväitteineen aikaiseksi paljon pahaa, muun muassa hirvittäviä pogromeja jo ristiretkien aikana ja paljon myöhemmin. Vääräuskoisilta oli kuitenkin vaikeaa riistää ihmisyyttä. Rotuantisemitismissä se sujui helpommin. Nyt juutalaiset saattoi helposti määritellä vähintään erilaiseen, toisenlaiseen ja lopulta alempaan rotuun tai lajiin kuuluviksi. Samalla 1800-luvun rotuopit rakensivat Euroopassa hyvin myyvän brändin valkoisesta herrakansasta: teutonisen, germaanisen tai arjalaisen eliitin brändin. Kuten niin monet brändit, se oli sekoitus myyttejä, puolitotuuksia, luuloja ja vaihtoehtoisia totuuksia.
Juuri tämä on se rasismin ja antisemitismin yhteys, johon Niinistö viittaa sitä tarkemmin kuvaamatta. Siihen ei kuitenkaan kannata tuijottaa silmiään kipeiksi, sillä 1960-luvulta alkaen myös rasistien puheissa ja teorioissa on alettu ottaa etäisyyttä epäkelpoon rotu-käsitteeseen. Rasistit itse ovat palanneet – hitaimmat heistä palaamassa – kansan, kulttuurin ja uskonnon käsitteisiin ”meidän” ja ”vieraiden” erottelussa ja eriarvoistamisessa.
1800-luvun loppuvuosikymmenillä alkanutta narrinnäytelmää, joka lopulta paljastui hirvittäväksi tragediaksi, ruokki sosiaalidarwinismi, joka väitti luonnonvalinnan ulottuvan myös ihmisyhteisöihin ja niiden välille. Sen mukaan vahvimmat voittavat ja heillä on luonnon suoma ja määräämä oikeus voittaa.
Kun rotuteoriat jo alun alkaen pelasivat luonto-kortilla, ne alkoivat nyt käyttää entistä määrätietoisemmin biologiasta lainattua käsitteistöä ja teorioita. Juutalaiset ja muut ”alempiarvoiset” saatettiin nyt rinnastaa tuholaislajeihin, basilleihin ja vähintään kasvi- ja eläinkunnasta tuttuihin vieraslajeihin.
Rotuantisemitismin ideologien käsittelyssä harmittomilta kuulostavista luonnontieteen termeistä tuli ihmisten alistamisen välineitä, kun niillä alettiin määritellä ja luokitella ihmisiä. Viime aikoina Suomessa on jouduttu ihmettelemään jopa erään kansanedustajan puhetta vieraslajeista. Se vähän kylmäsi minua, mutta toivottavasti menee puutteellisen historiatiedon piikkiin.
Ihmisyyden riistäminen jatkui juutalaisten tapauksessa muun muassa virka- ja avioliittokielloilla, juutalaisia syrjivällä lainsäädännöllä, Kristalliyöllä sekä sodan aikana valloitetuilla alueilla ghettoihin sulkemisella ja esimerkiksi komentamiselle katujen pesemiseen hammasharjoilla. Niin sanottujen tavallisten miesten oli helpompi toimia erityiskomennuskunnissa ja keskitysleireissä murhatöissä, kun uhreilta oli jo riistetty ihmisyys.
1800-luvun rotuopit olivat vain alkua sile vähittäin voimistuvalle ja lopulta täydelliseksi muuttuneelle ihmisyyden riistämiselle, jonka kohteeksi juutalaiset joutuivat ennen kansanmurhaa ja sen aikana. Tässä ehkä ainutlaatuisinta on sen suunnitelallisuus ja totaalisuus. Muuten kuvio sanoilla ja käsitteillä alkavasta poisulkemisesta ”vieraiden” orjuuttamiseen ja/tai murhaamiseen on tuttu muistakin yhteyksistä, myös niin sanotusta tavanomaisesta sodankäynnistä. Siitä on erinomaisen kirjan kirjoittanut filosofi Jonathan Glover (Ihmisyys: 1900-luvun moraalihistoria, Like, 2005). Suosittelen.