Rudolf Lindblad
Suonenjokelainen anoppini Selma Mykkänen oli monin tavoin kunnioitettava vanhan kansan naisihminen jolla oli laajat tiedot ja sana hallussaan. Hän opetti minullekin savon murretta siinä määrin, että olen kirjoittanut savonkielistä pakinaa mm. Kansan Uutisiin. Hänen tarinoitan elävöittivät vielä nuoruuden työväen iltamien näyttämöharrastus.
Mieleeni on jäänyt kaksi hänen kertomaansa hankimaailman tarinaa paikasta jossa henkensä menettäneet saavat viimeisen leposijansa, eli hautausmaasta.
Seurakuntalaiset olivat usein nähneet Suonenjoen hautausmaalla öisin harhailevan himmeän valon. Syntyi huhu onnettomasta sielusta joka ei saanut rauhaa edes haudassa levätessään. Kirkkoherraa pyydettiin hoita-maan asiaa ja saattamaan onnettoman sielun ikuisuuden rauhaan.
Eräänä iltana kun valo taas näkyi kirkkoherra hälytettiin paikalle. Hän kiipesi kirkon hautausmaan puoleisen rapun korkeammalle askelmalle ja julisti komeimmalla saarnausäänellään:
– Ken olet sinä onneton sielu joka ei saa rauhaaa edes siunatussa maassa. Miksi harhailet vielä täällä maan päällä?
Vastaus tulikin välittömästi, joskin hieman pelokkaalla äänellä:
– Oun vuon Tuavetti Turpeinen ja etin kastematoja.
Toisessa tarinassaan anoppi kertoo haudankaivajasta, joka ei oikein viihtynyt surevien omaisten parissa ja sen vuoksi yleensä kaivoi hautoja öisin. Oppikoulun ylimmän luokan oppilaat pitivät miestä omituisena ja päättivät vähän pelotella häntä. He vetivät pitkää tikkua siitä kuka kävisi jonakin yönä hänelle kummittelemassa. Koitti yö jolloin seuraavana päivänä olisi hautajaiset ja se pitemmän tikun vetänyt kääriytyi lakanaan ja lähti hautausmaalle haahuilemaan. Haudankaivaja jatkoi vain hommiaan vaikka poika kuinka yritti kummitella ja kun hän lopen kyllästyneenä oli lähtemässä pois kohosi melkein valmiista haudastä kaivajan karvainen käsi joka tarttui poikaa nilkasta ja synkkä ääni julisti:
– Kyllä jallootella sua, vuan poestuminen portin ulukopuolelle on ehottomasti kielletty.
Eipä tainnut sankari kertoa kavereilleen sen minkä haudankaivaja myö-hemmin nauraen kertoi omille kavereilleen, että poeka raakalta män kyllä kus housuihin.
Anoppi kuului kyllä kirkkoon, mutta ei ollut mitenkään uskovainen, pikemminkin agnostikko. Raamatun hän kyllä tunsi varsin hyvin ja hänellä oli tapana hänätä itseään käännyttämän pyrkiviä jehovalaisia ja muita lahkolaisia pyytämällä heitä selittämään pyhän kirjan epäjohdonmukaisuuksia. Nämä eivät kuitenkaan lakanneet yrittämästä, mikä erään kesäloman alkupäivänä johti varsin naurettavaan sattumukseen.
Appiukko ei pahemmin raamattua lukenut, mutta se neljän kuninkaan kirja oli oli hänelle sodan käyneelle miehelle varsin tuttu. Istuimme appiukon ja lankomiehen kanssa pitkän keittiöpöydän ääressä katsomassa sököllä, kenelle pikkusormen kynnen kokoiset kekkosen keskosiksi kutsutut rautamarkat kuuluvat. Pöydän jalan kohdalla seisoi tavanmukainen aukinarautettu tuliaiskossupullo ja jokaisen edessä jaettujen korttien lisäksi kuppi kahviplöröä. Minulla oli pinnassa kakkospari ja olin sököttänyt, lankomiehellä oli pinnaassa ässähai ja nokitti viitosella ja appiukko, jolla oli pinnalla kuningashai jäi miettimään. Hän isui selkä keittiön ovea päin josta samalla tuli kaksi tyttöä jotka hiljaisella äänellä kysyivät, saisivatko he puhua uskonasioista. Appiukko ei sitä kuullut ja oli miettinyt valmiiksi ja sanoi kovalla äänellä:
– Minä maksan, näättäkeehän perseenne.
Hän tarkoitti sillä piilossa olevaa korttia, jota yleensä sanottiin persekortiksi. Tytöt jäykistyivät hetkeksi kuin Lootin vaimoraukka raamatun kertomuksessa Sodoman hävityksestä ja häipyivät hirmuisella töminällä keittiön rappuja pitkin ulkoilmaan.
– Mittee siinä naaratte, näättäkeehän pelinne, sanoi appiukko ja minä vastasin:
– Katohan ikkunasta, miten kovaa tytöt joita käskit näyttämään persettä painelevat pihan poikki.
– No voehan helevetti, mutta kahtokeehan noita, sanoi appiukko ja levitti eteemme kuningasparin sisältävät kortit.
Lankomies oli yrittänyt ässähaillaan bluffia ja appiukko korjasi pöydältä rahat myhäillen, että ruma käsi korjasi tuaskin potin.
Anoppi, joka yli yhdeksänkymmenvuotisen elämänsä aikana ei koskaan ottanut tippaakaan alkoholia, sai kuten tavallisasti viimeisen sanan ja sanoi hymyillen, etteivät nuo tytöt taea ennee milloinkaan tulla minulle uskoansa tyrkyttämään. Minä jaoin meille vuorollani uudet kortit.