Pekka Isaksson
Ikäihmisiä on patisteltu kursseille, ikäyliopistoihin ja muun oppimisen pariin muun muassa paljolla puheella elinikäisestä oppimisesta. Kun katselin tänä aamuna Ylen aamu-tv:n Jälkidigi-ohjelmaa, tuli mieleen, että monella muullakin, muun muassa ohjelman keskustelijoilla ja juontajalla, olisi oppimisen paikka.
Ohjelmassa mietittiin postilakon opetuksia ja kysyttiin, johtavatko ne digiloikkaan, kun yritykset, laitokset ja virastot siirtävät yhä enemmän asiakasyhteyksiään ja palveluitaan nettiin. Digimarkkinointiyrittäjä Natalia Salmela toivoi, että lakon seurauksena Suomessa tapahtuu digiloikka. Se tarkoittaa yhä useampien palvelujen siirtämistä tietokoneille.
Esimerkiksi hyvästä käytännöstä Salmela otti veroilmoituksen, joka hänen mukaansa on niin yksinkertainen paperi, että se sopii hyvin nettiin. Turhakkeeksi hän leimasi postissa lähetettävän äänioikeusilmoituksen. Muut keskustelijat, aivotutkija Katri Saarikivi ja digiyrittäjä Asmo Halinen, eivät kiistäneet Salmelan väitettä eikä siihen puutunut ohjelman juontajakaan Rosa Kettumäki.
En toki hämmästy, jos digiyrittäjän kannalta kaikki paperipalvelu on turhaa ja haitallista bisneksen kannalta. Salmelan puheesta sain kuitenkin sen käsityksen, että hän tarkoitti Suomen eli koko kansakunnan parasta.
Tämän kertaisilta Jälkidigin keskustelijoilta oli kai jäänyt huomaamatta, että Suomessa on paljon ikäihmisiä, jotka eivät käytä tietokonetta lainkaan. Vaikka tutkimusten ja kyselyjen tulokset vaihtelevat jonkin verran, voidaan aika varmasti arvioida, että tietokonetta käyttämättömiä yli 65-vuotiaita on puoli miljoonaa. Tämä on ollut tiedossa niin pitkiään, että luulisi Jälkidigissäkin siitä tiedettävän. Näille puolelle miljoonalle ihmiselle, jotka siis ovat verovelvollisia ja ilmeisesti joidenkin päinvastaisista toiveista huolimatta myös äänioikeutettuja, eivät paperille painetut vero- ja äänioikeusilmoitukset ole turhia papereita.
Otetaanpa vähän alkeellista ympäristö- ja yhteiskuntaoppia tämän asian suuruusluokan kuvaamiseksi. Kuinka paljon on puoli miljoonaa ikäihmistä? Puoli miljoonaa on runsaat 40 prosenttia kaikista yli 65-vuotiaista, ja lähes saman verran se on muuten kaikista veroa maksavista eläkeläisistäkin. Kaikista viime eduskuntavaaleissa äänioikeutetuista se on hieman enemmän kuin joka kymmenes.
Mahdollisesti tässä on vain kysymys ikäsokeudesta, joka estää nuoria digiloikkaajia näkemästä, että Suomessa on iso joukko ihmisiä, jotka pelkäävät ihan syystä isoja digiloikkia. Katselin piruuttani Googlesta tämänaamuisten keskustelijoiden ja juontajan iät, ja keskiarvoksi tuli muutama kuukausi yli 34 vuotta. Samalla vilkaisin Ylen sivuilta ohjelmasarjan kymmenen viimeisen osan keskustelijoiden kokoonpanon: suurin piirtein samanikäisiä.
En halua kaivaa mitään uutta sukupolvikuilua tai syventää jo olemassa olevia. Selvää kuitenkin lienee, että tietokoneisiin, Internettiin, sähköposteihin ja koko virtuaaliseen maailmaan jo lapsena tottuneet osaavat, arvostavat ja toivovat eri asioita kuin me viime vuosisadan ensi puoliskolla ja vuosisadan puolivälissä syntyneet.
Itse toivon digisukupolvelta malttia tässä murroksessa, joka nopeutensa vuoksi on ilmeisesti rajumpi kuin se pitkä murros, jonka aikana esi-isämme ja -äitimme omaksuivat modernin yhteiskunnan vaatiman lukutaidon. Antakaa ajan ja paperinkin kulua, ja kas, eräänä päivänä huomaatte, että digilukutaidottomuus ei ole enää ongelma. Loikkikaa sitten niin paljon kuin sielu sietää ja sydän kestää.
…yritän vielä jatkaa tahatonta, mutta ikänormaalia katkokirjoitustani paikasta ”yönmusta digiaukko ja -ukko”!
Mennäänpä ajassa taaksepäin.
Fraktuura oli seitsemän veljeksen aapisen kirjasintyyppi. Se on aika hankalaa luettavaa. Minun isäni, joka oli syntynyt 1907 osasi sekä lukea sitä kirjoitaa sujuvastii, Kyllä se homma minultakin otsaa rypistellen sujuu. Mutta ei meinaa sujua nykyajan kakaroilta. Olen luettanut fraktuuraa
lapsenlapsillani. Hidasta ja ähkyntää aiheuttavaa luettavaa. Mutta pari heistä innostui asiasta ja
luki fraktuuratekstiä ylpeänä.
Edellä kuvatun tekstin tarkoitus on osoittaa, että kaikkea oppii, kunhan saa rauhassa opetella. Digihommat ja muut semmoiset internetit opettelee mielellään, kun se tapahtuu rauhassa. Pakkointernetin edessä minäkin helposti nostaisin kädet pystyyn ja sanoisin: Antaa paskan olla!
Oli se aikamoinen loikka siirtyä gutenbergiläisestä kirjapainotekniikasta valoladontaan.
Minun kirjapainoaikani loppui valoladontaan. Nykyajan digipainamisesta minulla on vain jonkinlainen käsitys enkä ole siitä pahemmin kiinnostunutkaan.
Topi Berg
Tervehdys!
Mukava havaita, että Jälkidigi-lähetys herättää ajatuksia. En kuitenkaan voi allekirjoittaa yllä esitettyä väitettä, jonka mukaan ”keskustelijoilta oli kai jäänyt huomaamatta, että Suomessa on paljon ikäihmisiä, jotka eivät käytä tietokonetta lainkaan”. Totesin nimittäin heti ohjelman alkupuolella: ”Tietysti täytyy muistaa, että on vielä paljon ihmisiä, joilla ei jostain syystä ole kykyä tai mahdollisuutta käyttää tarvittavia laitteita.”
Ystävällisin terveisin,
Asmo Halinen
”Digiyrittäjä”, Jälkidigi-raatilainen
Tervehdys, Asmo Halinen!
Kiitoksia kommentista ja tarkennuksesta. Yhtä mukavaa on huomata, että Mummola-blogia lukevat muutkin kuin eläkeläiset. Minun olisi tosiaan pitänyt yksilöidä paremmin väitteeni, jotta viattomat eivät olisi joutuneet kärsimään. Sen verraan itse asiasta haluan vielä sanoa, että mitä enemmän olen jälkikäteen miettinyt ohjelmaa, sitä viheisemmaksi olen tullut ohjelmassa esitetystä väitteestä, että äänioikeusilmoitus on veroilmoituksen ohella hyvä esimerkki turhista papereista.Molemmat liittyvät keskeisesti sellaisiin suuriin arvoihin kuin kansalaisuus ja yhteiskunnallinen osallisuus. Niillä on siten paitsi käytännöllinen tehtävä myös symbolinen merkitys. Suomen kansalaisuutta suuresti arvostavana patriottina tunnen kylmiä väristyksiä ajatuksesta, että ne häviävät satojen tuhansien ikäihmisten saatavilta verkkoon.
Ystävällisesti
Pekka Isaksson