Seija Koponen
Hyvinvointivaltion alasajo oli nähtävissä, kun aloimme kuulla juhlapuheissa yhteisen vastuun kantamisesta ja ikääntyneiden väestönosan kasvun tuomasta uhkasta. 1990-luvun talouslaman myötä alettiin suomalaisia ohjata ohjaus nykytilanteeseen. Yksittäistä ihmistä kehotettiin oman toimintakyvyn ylläpitoon, jopa yksityiseen eläkesäästämiseen. Hoivatarpeen kattamiseksi alettiin puhua omasta vastuusta.
Kunnat alkoivat ohjata hankkimaan yksityisiä palveluja. Kolmas sektori nostettiin myös hoivatarpeen kasvaessa yhdeksi vastuunkantajaksi. Kokonaisvastuuta jaettiin sopivasti omaisten, naapurien, ystävien ja kolmannen sektorin osalle, kun valtionosuusuudistus v. 1993 kannusti kuntia säästäväisyyteen. Tällöin alkoi olla myös kuntien välillä suuria eroja. Alettiin kehittää kuntoutusohjelmia ja terveysvalmennusta, jolloin yksityinen ihminen oli oman elämänsä vastuunkantaja. Samanaikaisesti alkoi kuntapalvelujen karsinta. Annettavien palvelujen sisältö kaventui, roskapussin vientikin kirjattiin ulos palveluista. Palvelujen saantikriteerit tiukentuivat.
Nyt mennään soten uudistamismyllerryksessä. Sote ei mitenkään korjaa vanhustenhuollon ongelmia.
Ei riitä, että on nyt perustettu Jyväskylän yliopistoon Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikkö. Tarvitaan jo nyt olevan tiedon pohjalta toimia ikääntyneiden hoivapalvelujen lisäämiseksi. On kuitenkin hyvä tietää, että huippuyksikön johtajan Teppo Krögerin lausunnon mukaan Suomi on pohjoismaisessa vertailussa huonoin lähes jokaisessa asiassa. Suomessa on kuitenkin Pohjoismaiden koulutetuimmat hoitajat. Ongelmana on hoitajamitoitus, jota ei saatu sisällytetyksi vanhuspalvelulakiin lakimuotoisena. Suositukset eivät riitä, ne johtavat monenlaiseen kikkailuun sekä kuntapuolella että yksityisen palvelutuottajan toimissa. Vastuuta kokonaisuudesta ei kanna ilmeisesti kukaan. Hyvää toimintaakin on, mutta surulliset viestit nousevat yhä useammin esille. Hoito- ja hoivatyöntekijöiden hätähuutoihin ei vastata.
Korkeatasoinen hoitotyön koulutus tulisi tarkistaa. Sisältöihin tulee lisätä muistisairauksien osuus ja tukeva paketti hyvää vuorovaikutusosaamista. Suunnittelu-, johto-, esimiestasolle ja ennen kaikkea hoivatyöntekijöille tarvitaan ymmärrystä ikäihmisten ja omaishoitajien vuorovaikutuksesta yhä useamman ihmisen joutuessa kohtamaan muistisairauden. Huomaa, puhun vuorovaikutuksesta ihmisten kesken. Mikään robotti ei sitä korvaa. Kotipalveluaikojen niukkuus 10- 15 minuutin palvelujaksoineen ei täytä asiakkaan eikä hoivatyöntekijän kannalta palkitsevaa ja laadukasta toimintaa. Vertailun vuoksi esimerkikis Norjassa on vanhustyössä henkilöresurssit riittäviä ja hoitajat jaksavat työssään. Norja ei ole myöskään lähtenyt yksityistämään palveluja.
Porvoossa on hoitajien jaksaminen kovilla, kotihoidossa on yhä enemmän sairaampia vanhuksia. Kriteerit päästä ympärivuorokautiseen hoivakotiin ovat tiukat. Paikkoja on, niitä ei vaan täytetä.
Yksittäisen ihmisen on vaikea ottaa vastuu omasta terveydestään, jos tulot ovat niukat. Monen eläkeläisen pohdinnassa ovat lääkekulut ja muu terveyttä ylläpitävä maksullinen palvelu. Rinnalle tulee ajatus, mitä syön, kun lääkemenot ovat suuret. Tiedämme myös, että heikommassa asemassa olevilla on enemmän terveysriskejä. Porvoolaisista eläkkeensaajista on 24 prosenttia köyhyysrajan (1 099 €) alapuolella.
Haluammeko purkaa pohjoismaisen hyvinvointimallin ja jättää osan väestöä hyvinvoinnin ulkopuolelle. Emme halua. Yhteiset arvomme eivät sitä salli. Haluamme pitää kaikki väestönosat menossa mukana. Keravan Eläkeläiset ry:n virittämä valtuustoaloite kunnallisesta vanhusasiamiehestä on edistyksellinen. Porvoon päättäjien on hyvä ja juuri nyt yhä tärkeämpi kuulla asukkaitaan, vanhusasiamies saattaisi olla hyvä tiedonkulun kannalta. Ikäihmisten kohdalla yhä useampi elää omillaan ja palvelutarve koskee pientä osaa ikäihmisiä. Hyvällä suunnittelulla, oikea-aikaisilla toimilla ja empatiakyvyllä saamme asiat hoitumaan.