Espanjantauti ei ollut mummoni kohtalo

Seija Koponen

Istun aamuauringon kirkastamassa keittiössäni koneen ääressä. Sain selvityksen lapsenlapseni kouluarjesta vantaalaisessa yläasteen koulussa. Luokassa istuu 25 oppilasta kello 8–15 ja välitunti voi olla sisälläoloa samaisessa luokassa. Oppilaat eivät liiku, neljä opettajaa kulkee, eivät oman aineen opettajia, oppilaat tekevät valvottuna classroom-alustalta tehtäviä, siis samoin kuin kotona.

Jäin pohtimaan, miten mummoni selvisi Hennalassa ja sitten junakyydillä Hämeenlinnan Poltinahon vankileiriin ns. sairaala-olosuhteisiin 19-vuotiaana. Siellä Hennalassa alkoi isorokkotaudin jälkeen espanjantauti ja siirtyi sitten junakyydillä Hämeenlinnan vankileiriin.

Muu väestö sai tartunnan seudun isäntien matkatessa etsimään punaisten viemiä hevosiaan. Torjuntatoimia ei uskottu ja lääkärikunnan tuomat huolet sivuutettiin taloudellisten kysymysten ollessa merkittävämpiä.

Naisvangit olivat hoitajien tehtävissä ja vaikka olivat kouluttamattomia, niin siisteydeltään kuitenkin sopivat hyvin tehtävään. Harvat heistä sairastuivat vakavasti, kuolema kohtasi miesvankeja ja siis nuoria miehiä runsaslukuisesti. Kuolinsyyt oli merkitty vain osalle, jäi arvailuksi. Vain ajankohta kertoi, että virus olisi ollut syynä. Nälkäkuolemaksi merkityt saattoivat olla viruksen aiheuttamia. Jälkiviisaus kertoo, että ravitsemuksella ei ollut yhteyttä virussairauteen.

Vankileireiltä ei voinut päästää myöskään kotiutumaan karanteenimääräysten vuoksi, joten leirien suuri koko oli sekin syynä suureen sairastuvuuteen. Vankileirien vankisiirrot takasivat, että kaikissa leireissä virus pääsi leviämään. Muussa väestössä virus eteni ajallisesti hiukan jäljessä, mutta heinä-elokuu 1918 olivat taudin leviämisaikaa. Myöhemmin loka-marraskuussa se repsahti uudelleen ja vähitellen koko maassa oli epidemia meneillään. Vielä vuoden 1919 puolella oli uusia tapahtumaketjuja. Neljäs aalto osui Lapin alueelle vuoden 1920 puolella. Armeija oli kutsuttu apuun hoitamaan eläimiä ja lämmittämään koteja. Vankileireihin määrättiin myös sairaanhoitajia, mutta varsinaisen hoitotyön tekivät itse vangit ohjauksella.

Tässä pohdinkin, miten mummoni selvisi. Onko perimällä ollut joku merkitys. Hän oli perusterve myöhään vanhuusikään, jolloin muisti alkoi pettää ja asuminen ilman mukavuuksia olevassa mökissä oli mahdoton yli 70-vuotiaalle, kun puolisosta ei ollut apua ja oli lähes hoidettava vuoteeseen suuren tuvan nurkassa. Siirtyminen vanhainkotiin runsaasti iäkkäämmän miehensä perässä oli luontevaa.

Kirjoittaja on porvoolainen eläkkeellä oleva entinen sairaanhoitaja.