Kalevi Kivistö
Antti Eskola oli varmasti yksi suuren yleisön parhaiten tuntemista yhteiskuntatieteilijöistä. Viime vuosina hän kirjoitti eläkeläislukijoitakin varmasti kiinnostavasta aiheesta, ikääntymisestä. Kirjassaan Vanhuus (2016) hän pohti omakohtaisiin kokemuksiin perustuen ikääntymisen mukanaan tuomia elämän muutoksia ja otti terävästi kantaa vanhusten hoitoon ja ikääntymispolitiikkaan liittyviin asioihin.
Hänen viimeiseksi jäänyt kirjansa Vanhanakin voi ajatella, kirja mielikuvista ja niiden voimasta, jatkaa vielä omakohtaisemmin edellisen kirjan teemaa. Kirjansa esipuheen Eskola oli kirjoittanut vain viikkoa ennen kuolemaansa. Kirja on rakennettu päivän kulun rytmiä seuraten: aamun toimista lehden luvusta päivän itse asetettujen työtehtävien suorittamisen kautta iltaan, myös elämän iltaan. Mukana on muisteloita omasta lapsuudesta ja omien mietteiden tulkintaa sosiologin käsiteapparaatin avulla, ymmärrettävästi ja helposti sulavassa muodossa. Siitä tyylistä olivat jo Eskolan aikanaan kirjoittamat oppikirjat tunnettuja.
***
Tampereen yliopisto siirtyi valtion yliopistoksi vuonna 1974 ja siinä yhteydessä henkilökunnan työsuhteet muuttuivat virkasuhteiksi. Silloisen lainsäädännön mukaan virkamiehen oli annettava virkavala tai juhlallinen vakuutus ja sellainen vaadittiin myös professori Eskolalta. Siitä seurasikin mielenkiintoinen tapahtumasarja.
Eskola ihmetteli valan vaatimista, koska hän oli jo kymmenen vuotta hoitanut tunnollisesti professuuria ja aikoi niin tehdä jatkossakin. Painostettuna hän kuitenkin päätyi antamaan vakuutuksen. Välittömästi sen annettuaan hän antoi lausunnon, jonka mukaan hän ei katso rituaalin velvoittavan häntä mihinkään sellaiseen, mitä hän ei olisi jo aikaisemmin työssään noudattanut. Valan sanamuodon vaatimana ilmiantajana hän ei katsonut voivansa toimia. Uskonasioita harrastavana Eskola varmaan muisti Jeesuksenkin sanoneen, että ”älkää vannoko lainkaan”.
Lausuma, jonka Eskola saneli vakuutuksen antamisen jälkeen, poiki useita kanteluja. Yliopiston silloinen rehtori Erkki Pystynen vaati ”kumouksellisille sulkua virkoihin” eli virkakieltoa silloisen Länsi-Saksan malliin. Asia eteni hovioikeuteen ja oikeuskanslerille. Turun hovioikeuden viskaali totesi Eskolan antaneen lain vaatiman vakuutuksen eikä hänen sen jälkeen antamaansa lausuntoa voi pitää virkarikoksena. Kurinpitotoimia viskaali piti mahdollisina, mutta oikeuskansleri totesi, ettei hänellä ole aihetta ryhtyä ”viraltapanoa edellyttäviin” toimiin.
Omista kokemuksistani vastaavissa tilanteissa mieleen on jäänyt ministerinä virka- ja tuomarinvalan sanamuodossa antamani lupaus, ”etten lakia vääntele enkä kääntele”. Se varmaan olisi nykyministerillekin ihan ajankohtainen lupaus.
***
Eskolalla oli maine radikaaliprofessorina niin rauhallinen habitus kuin hänellä olikin. Joskus pitkinä iltoina hänen puheenpartensa sai toisenkinlaisia sävyjä. Jälkeenpäin hän saattoikin sanoa niin kuin hän sanoi minulle joskus 70-luvulla sattumalta Tampereella tavatessamme: ”Älä v**tuilusta välitä!” Ohje oli helpompi kuulla kuin noudattaa.
Kun muistaa Eskolan radikaalimaineen, on mielenkiintoista lukea hänen neuvojaan uudistuksia ajaville aktiiveille: ”Älkää kuitenkaan kirjoitelko taistelutunnuksiinne yhtä suuria tyhjää täynnä olevia tavoitteita kuin aikoinaan tamperelaiset opiskelijaradikaalit.” Ajatella voidaan suuria, mutta toimintaa suunniteltaessa tulisi edetä pienemmin, konkreettisin tavoittein. Tässä yhteydessä hän viittaa Tuntemattoman sotilaan Rokkaan, jota mahtipontiset puheet vain ärsyttivät, mutta joka tosi tilanteessa teki tehokkaasti sen, mitä piti.
Eskolan pohdiskelut tulivat mieleen lukiessani ruotsalaisen Göran Therbornin uusinta kirjaa Ruotsin luokkajaosta. Siinä hän kertoo superrikkaiden määrän ja heidän varallisuutensa hämmästyttävästä kasvusta viime vuosikymmeninä. Hän kertoo esimerkin ruotsalaisesta pankinjohtajasta, jonka kuukausieläke on 60 000 euroa. Näin siitä huolimatta, että Ruotsissa on eläkekatto, jonka yläraja on noin 1/20 osa tuosta huippueläkkeestä. Esimerkki osoittaa, miten helposti katto on puhkaistu.
Olisiko sittenkin niin, että se konkreettinen ja toteutettavissa oleva tapa, jolla eläkekatolle asetettuja tavoitteita voidaan lähestyä, olisi tehokkaasti huipputuloja leikkaava progressiivinen vero?
Eskolan viimeisin kirja ”Vanhakin voi ajatella” kosketti; suorasukaiset mietteet; selkeä kirjoitustyyli avautuivat myös ”ei akateemiselle”. Hänen ajatuksensa, päivän tapahtumista, yhteiskunnasta, kannanotot yhteiskunnan vaikutuksista iäkkään nykypäivään, vertaukset lapsuuden ja nuoruuden, mutta myös keski-ikäisen elämään,vahvistivat omien ajatusteni, mietteitteni, toimintani oikeutusta;
loi uskoa että olen joskus oikeasti tehnyt oikein, ymmärrän ja voin hyväksyä joskus itseäni ja ajatuksiani, mutta ennenkaikkea että minulla on siihen oikeus,
Kaikilla vanhuksilla on.
Otetaan sille lasi viiniä, kuten Eskolakin teki!