Ale Koivuniemi
Ehkä minä vain kuvittelen sen syntymisen. Puolitoista kilometriä, suurin piirtein, navetalta rantaniitylle ja päinvastoin, sama matka molempiin suuntiin. Lehmät kulkeneet tuon matkan vuosikymmenten aikana tuhansia kertoa, sorkat polkeneet maahan mutkittelevan uran. Mutkat siksi, että siitä on helpompi kulkea. Esteenä kauan sitten, silloin kun lehmät ensimmäisiä kertoja siitä kulkivat, ehkä kaatunut puu tai kaatumisesta syntynyt kuoppa. Vaistonvaraisesti sitten kellokas valinnut kiertotien ja muut seuranneet perässä.
Viime kesänä minä kuljin muutaman kerran tuon polun rantaniityn takana olevalle laiturille. Useimmiten virveli tai onki minulla mukana ja aikaa, sitä minulla oli, eläkeläisellä kesälomalla. Mutta se polku, se minun oli pakko oppia kulkemaan. Ei siksi, että olisin oppinut kaikki ne mutkat. Liian yksinkertaista, nuotittaa vain niin kuin ralliautoilija, suoraan viisikymmentä, loiva kymmenen vasemmalle, nousu tai kaksi kunnes eteen aukesi rantaniitty ja sen takan virtaava joki. Ei, en minä sitä tarkoita.
Halusin oppia kulkemaan sen polun omilla ehdoilla, olla rikkomatta hämähäkin mestariluomusta, polun yli kudottua ansaa, puiden väliä siinä kohtaa kolmisen metriä. Eilen sitä ei vielä siinä ollut, kauempana kylläkin, senkin olin pystynyt kiertämään. Tänään sitä ei enää ollut, luultavasti hirvin tai jokin metsälintu mennyt siitä. Mutta hennon vaaleanpunaiset vanamot ja karhunsammaleen itiökukat, ne huojuivat polun varrella päivästä toiseen. Ja jostain syystä maan ph-arvo yhdessä kohtaa täysin neutraali, kypsyneet mustikat raakileiden värisiä muutaman neliömetrin alalla. Kypsiä kumminkin niin kuin lilanpunaiset vadelmatkin, joita täytyy poimia ainakin kourallisen verran, paljon makeampia ne kuin puutarhoissa viljellyt.
Pari kertaa koppelo on pyrähtänyt lentoon aivan edestäni, pesä ehkä muutaman metrin päässä polusta. Kuitenkin niin hyvin kätketty, etteivät oravat ole sitä löytäneet tai sitten lähettyvillä valvova metso on liian pelottava vartija.
Ukkossateen edellä metsän äänet hiljenevät, muurahaiset sulkevat kekojen käytävät, sekin ihmeellinen sosiaalinen ilmiö. Kukat painavat teriönsä alas suojellakseen kehittyvää siitepölyä., kukkien ympärillä lentelevät hyönteiset katoavat kuin taikaiskusta. Vain puiden latvoissa kohiseva ilmavirta kertoo luonnon elävän.
Poutapäivinä polun elämä on kiihkeimmillään auringon laskettua. Silloin syntyvät kiiltomatojen vihreät valot, metsähiiret uskaltautuvat huuhkajankin uhalla ylittämään polun. Lukemattomat laululinnut aloittavat konserttinsa, vaikenevat kaikkein pimeimmäksi aikaa aloittaakseen sitten parituntisen kilpalaulannan taas aamutuimaan.
Rantaniityllä polun vieressä hehkuvat aamukasteen timantit auringon säteissä ja ilmassa on apilan makea tuoksu. Joen sorsa on vaistonnut tuloni, nariseva ääni vaatii poikasia hakeutumaan piiloon. Täällä linnut eivät tunne leipäpaloja veteen heittäviä turisteja. Ehkä onneksi. Itse pelkään, että maatilan autioituessa tämä polku ruohottuu ja tilalle tulee leveä, asfaltoitu tie ellei peräti joku luontoa ahdistava nukkumalähiö, jonka asukkailla ei ole aikaa palata luontoon.