Aili Pollari
Aina kun tuulisella ilmalla olkavartani kolottaa, se muistuttaa minua nuoruuden tapaturmasta, ja palaan muistoihin hevosista lapsuudessani.
Sodankäynyt Pilkki
Olin viisivuotias, kun isä toi meille kotiin ensimmäisen hevosen. Kauniin punaruskean ruunan. Sillä oli valkoinen nilkkasukka etujaloissa ja toisessa takajalassa. Otsassa oli epätasainen valkoinen läiskä. Ruunan nimi oli Pilikki. Se ei ollut enää nuori, se oli ollut sodassakin. Siitä syystä se oli säikky ja hermostui ensi alkuun ampumisen äänistä. Pilikillä oli poltettu numero takareidessä niin kuin kaikilla sotahevosilla.
Isä oli hoitanut hevosia paljon renkinä ollessaan, ja sodassakin hän oli hevosmiehenä. Hän sanoikin kerran, että he Pilikin kanssa olivat pelastaneet toistensa hengen. Silloin en oikein ymmärtänyt miten, mutta se selvisi kun kasvoin suuremmaksi. Isä ja Pilikki olivat olleet sodassakin yhdessä . Vaaratilanteessa hevosen vaisto oli pelastanut heidät menemästä miinaan. Sodan loputtua Pilikki olisi joutunut teurastettavaksi vaikean säikkyvän luonteensa takia. Isä oli pelastanut sen ostamalla sen työhevosekseen.
Lasten kanssa se ei hermoillut. Muistan kun olimme kaksivuotiaan sisareni kanssa päässeet heinähäkin kuorman päälle ”ookaamaan”. Kuorma häkissä oli korkea. Isä oli hakenut heinät kaukaiselta niityltä ladosta. Hän pysäytti hevosen pihaladon eteen ja meni avaamaan ladon ovet kuorman purkamista varten.
Sisareni hyppi innoissaan kuorman päällä ja yhtäkkiä hän liukui alas hevosen takajalkoihin. Vieläkin muistan kun säikähdin niin että tuntui kuin sydämeni pysähtyisi. Luulin hevosen polkevan hänet hengiltä. Pilkki vain käänsi päätään ja katsoi taakseen. Ei liikauttanut jalkojaan ollenkaan. Selvisimme säikähdyksellä. Sisareni ryömi hevosen vatsan alta pihalle.
Pahansisuinen Vilma
Jollakin markkinareissulla isä oli sitten vaihtanut Pilikin nuorempaan hevoseen. Se oli valkoinen isokokoinen tamma, Vilma nimeltään. Se oli pahansisuinen, puri ja potki, jos joku vieras meni sen lähelle. Tallin seinät oikein paukkuivat, kun se mellasti vaikka oli riimulla parressa kiini. Omalle väelle se oli rauhallinen, antoi minunkin laittaa valjaat ja oli kunnolla, kun menin yksin hevosella noutamaan kylän postia kymmenen kilometrin päästä. Äiti oli postinkantaja ja minä tuurasin häntä aika usein.
Kyntämään minä en oppinut, mutta tuskin se oli Vilman vika. En vaan jaksanut hallita painavaa auraa ja vaot menivät vinksin vonksin. Karhitseminen onnistui paremmin, vettä ja puiden piti minunkin ajaa myös. Heinäkuormat olivat talvella ja heinäaikaan tavallisia töitä. Vanhempi sisareni kertoi, että Vilma puri häntä kädestä, kun hänen piti päitsistä ohjata käännöstä saran päässä isän apuna perunapenkkien multaamisessa.
Olin poissa koulusta aina, kun äidillä oli lehmän poikiminen, leipominen tai lapsi sairaana tai muu työ, jota lapset eivät pystyneet tekemään. Postin hakeminen oli minulle mieluisa hevostyö. Mikään laki ei silloin kieltänyt lapsityövoiman käyttöä, joten yksitoistavuotiaana aloin tuuraamaan äitiä. Kesällä polkupyörällä ajaen ja talvella hevosella. Pieni kirkkoreki oli näppärä kulkuväline. Hevonen odotti puomiin sidottuna sen aikaa, kun lajittelin postin jaettaviin kääröihin. Hevoselle oli mukana heiniä ja ämpäriin sai postipaikasta vettä. Hevosella matka taittui nopeasti ja se oli paljon helpompi kuin polkupyörällä.
Kerran sattui menomatkalla pitkällä kujalla, suoralla tieosuudella, että menetin hevosen hallinnan. Takaa tuli nuori mies nuorella oriilla ajaen hurjaa vauhtia ohitse. Tamma ei siitä tykännyt ja porhalsi perään. Ei auttanut ohjakset, ei mikään komento. Vasta suoran päässä jyrkässä mutkassa Vilma tokeni, kun reki kaatui ja minä lensin kinokseen. Se pysähtyi ja jäi odottamaan että, sain oikaistuksi reen ja pääsimme jatkamaan matkaa.
Lippa ja tapaturma
Vilmalla teetettiin varsa. Ensimmäinen varsa kuoli, mutta toisesta saatiin uusi hevonen. Nuorin sisareni antoi sille nimen Lippa. Se oli noin yksivuotias, kun sattui se olkavarressani yhä tapaturma.
Naapurikylästä oli usean hevosen lauma päässyt karkuteille. Joku tuli kertomaan, että ne olivat menossa meidän takalaitumille päin. Vilma ja Lippa olivat juuri sillä laitumella. Kiireesti menimme isän kanssa polkupyörillä katsomaan, mikä siellä oli tilanne.
Ehdimme hevostemme luo ennen vieraita hevosia. Ne olivat kyllä jo näköetäisyydellä. Isä arveli että paras keino hillitä omat hevosemme oli pitää niitä päitsistä kiini. Hän tarttui Vilman päitsiin ja minä lähestyin Lippaa ottaakseni sen kiini. Menin rauhallisesti puhellen käsi ojossa sitä kohti. Se liikahteli levottomasti. Sormeni jo hipaisivat päitsiä, mutta en ehtinyt saada kiinni kunnolla. Vieras hevonen hirnahti. Muuta ei tarvittu, Lippa pyörähti ja potkaisi. Käteni hervahti velttona alas. Isä oli jo kuitenkin ehtinyt niin lähelle että hän sai Lipankin kiinni. Pääsimme viemään hevoset turvallisille kotilaitumille.
Kotona äiti laittoi käteeni kylmän kääreen ja antoi särkylääkettä varmistettuaan ensin, että luut olivat ehjät. Käsi meni ihan mustaksi ja oli kipeä aika kauan. Välillä on pitkiäkin aikoja, etten muista noita aikoja ollenkaan. Toisinaan taas käsivarressa oleva pahkura muistuttaa neljätoistavuotiaana saadusta hevosen potkusta.
