Digiloikaksi kutsuttu kananlento

Pekka Isaksson

Olen muutaman viime vuoden aikana oppinut kantapään – tai ehkä tässä tapauksessa kyynärpään – kautta, kuinka keskeneräinen paljon mainostettu digiloikka on. Se ei todellakaan ole ylväs loikka, saati liitely, vaan räpistelevä kananlento. En ihmettele, että YK:n ihmisoikeusvaltuutetun toimiston asiantuntija Claudia Mahler nosti Suomen-käyntinsa jälkeen sen listalleen niistä asioista, joissa Suuomi ei ole ottanut riittävästi huomioon ikääntyneiden oikeuksia.

Digiasiointi voi olla vaikeaa ja jopa mahdotonta niillekin, jotka osaavat käyttää kohtuullisesti tietokonetta ja verkkopalveluja. Ongelma, johon erityisesti olen törmännyt, on asiointi toisen puolesta viranomaisissa ja laitoksissa. Olen joutunut perehtymään siihen, kun hoidan vaikeaan neurologiseen sairauteen sairastuneen läheiseni asioita. Hän ei ole enää muutamaan vuoteen pystynyt käyttämään tietokoneen eikä muidenkaan niin sanottujen älylaitteiden näppäimistöjä. Muutenkin hän tarvitsee apua ja tukea muun muassa viranomaisissa asioinnissa.

Verkkoasiointi hänen asioillaan vaatisi luonnollisesti tunnustautumisen esimerkiksi hänen pankkitunnuksillaan tai muilla verkkotunnistautumisen tavoilla, kuten paljon mainostetulla Suomi.fi.-valtuutuksella, Minä saisin käyttää pankkitunnuksia hänen läsnäollessaan. Kun hän asuu Helsingissä ja minä Lempäälässä, se olisi hankalaa ja kallista ja käytännössä miltei mahdotonta. Tässä tapauksessa se olisi vain teoreettinen mahdollisuus, koska hän on luopunut kokonaan verkkotunnuksista silloin, kun hänen pankkinsa siirtyi uuteen tunnistautumisjärjestelmään entisen tunnuslukukortin sijasta. Tietenkin hän olisi voinut ottaa uudet tunnukset ja luovuttaa ne minulle asioiden hoitamista varten, mutta niin tehdessäni minä rikkoisin lakia.

Nyt asioiden hoitaminen on lainmukaista, mutta hankalaa. Eri viranomaisille luovutettujen erillisten valtakirjojen valtuuttamana minä voin ottaa yhteyttä laitoksiin puhelimitse ja lähettää esimerkiksi häntä koskevat hakemukset, lisäselvitysvastaukset ja muut asiakirjat postitse. Sähköpostitse en voi lähettää niitä laitoksiin, kuten Kelaan, jossa vaaditaan sähköinen tunnistautuminen jopa asiointikanavan aukaisemiseksi. Tämä on johtanut niinkin absurdeihin tilanteisiin, etten voi varata netin kautta edes puhelinaikaa jonkin yksinkertaisen hänen asioitaan koskevan kysymyksen esittämiseksi, vaan minun pitää jonottaa puhelimessa tai pyytää takaisinsoittoa. Kelassa asioinnissa on lisäksi sellainen mutka, että vaikka minulla olisi Suomi.fi-valtuutus asioiden hoitamiseen, en voisi lähettää sitä kautta asiakirjoja tai hakemuksia Kelaan, vaan joutuisin lähettämään ne edelleen postitse.

 Viimeksi törmäsin tähän ongelmaan pari päivää sitten, kun minun piti pyytää lisäaikaa erääseen läheiseltäni (käytännössä siis minulta) pyydetyn selvityksen toimittamiseen. Onneksi sain tässä tapauksessa luvatussa tunnissa puhelimeeni takaisinsoiton Kelan asiakaspalvelun erittäin ystävälliseltä työntekijältä. Varsinaisen asian tultua hoidetuksi kysäisin häneltä verkkoasioinnin vaikeudesta. Hän kertoi Kelan saavan valtavasti palautetta toisen puolesta verkkoasioinnin vaikeudesta. Eipä se lohduttanut minua, vaan teki entistä ärtyneemmäksi digihemmoille ja -hilmoille, jota eivät ole kyenneet suunnittelemaan ja toteuttamaan verkkoasiointiin toisen puolesta sekä tietoturvan että käytettävyyden kannalta järkevää ratkaisua, mutta meuhkaavat digiloikan maailmanhistoriallisesta merkityksestä.

Mikä surkeinta, kuvaamani tapaus ei ole läheskään pahimmasta päästä. Meistä kahdesta sentään toisella on 40 vuoden tietokonetyöskentelyn tuoma tieto atk:n ja internetin käytöstä tiedonhankinnassa ja verkkoasioinnissa. Sadoilla tuhansilla muilla ikääntyneillä ja suurella joukolla nuorempia sitä ei ole, eikä kaikilla ole laitteitakaan. Voin vain kuvitella, minkälaisessa digiumpikujassa he ovat.